Take My Hands Now

Mennään kauas pois - Namjin

Kim Seokjin oli ollut jo pienestä pitäen hölösuu, utelias kyselijä ja kyseenalaistaja. Hänen isänsä oli aina naurahtaen todennut, että kirkassilmäisen pikkupojan suusta tulvi aivan liikaa 'miksi' alkuisia lauseita.

Innokas, valkeat hampaat huulien välistä loistaen elänyt pikku lapsi ei tietenkään ymmärtänyt, mitä väärää hänen viattomissa mutta vaikeasti vastattavissa kysymyksissään olisi ollut. Jo syntymästään asti poika oli ollut käsittämättömän kaunis luonnonlapsi pitkine hiuksineen ja virheettömine ihoineen. Hänen 'tyttömäinen kehonsa' - kuten muut koulun pojat olivat sitä ilkkuneet - oli yhteiskunnalle väärän muotoinen, mutta Seokjin itse piti siitä, vaikka ei sitä tietenkään myöntänytkään.

Aikaa vasten nykyään jo teini-ikänsä ylittänyt pähkinätukka oli oppinut vähäpuheiseksi ja pitämään omat mielipiteensä vain itsellään, koska ne olivat kaikkien merkkien mukaan 'vääriä'. Hän ei voinut käsittää, minkä takia naiset eivät saaneet pukea housuja tai miehet hameita. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia miehet eivät saaneet tykätä miehistä tai naiset naisista. Miksei hän voinut pukea kaula-, ranne- tai korvakoruja? Miksei hän saanut laittaa meikkiä naamaan, vaan se oli asetettu vain naisten etuoikeudeksi? Miksi naiset laittoivat ruokaa ja hoitivat lapsia ja miehet tekivät töitä ja hankkivat elannon koko perheelle?

Näihin asioihin ei ollut tavallisella kansalla mitään sanomista, ja kaikki vastarannankiisket kitkettiin jollakin epäinhimillisellä tavalla pois 'laatuyksilöiden' joukosta. Päättäjät itse eivät suvainneet ajatella edes aavistuksen avaramielisemmin.

"Jin, alas mennä jo! Älä pistä heitä odottamaan."

Niin. Hän oli myös voittanut jonkin älyttömän osan idioottimaisessa arvonnassa siitä, kuka pääsisi toimittamaan valtavaa ruokakuormaa kuninkaallisille. Ruskeahiuksinen olisi tehnyt melkein mitä vaan, ettei olisi joutunut hoitamaan hommaa. Mutta tietenkään hän ei viitannut pienimälläkään eleellä tällaisiin ajatuksiin.

"Joo", hän huokaisi astuen sitten hämärään kesäaamuun.

Kaupunki nukkui vielä. Missään ei näkynyt ristinsieluakaan. Tosin se ei ollut ihmekään, sillä kaupunki - tai pikemminkin koko kuningaskunta - eli suruaikaa. Viimeisin kuningas oli menehtynyt vain paria päivää aiemmin johonkin kulkutautiin, jonka alkuperästä kukaan ei tiennyt - ja jos tiesi ja oli mennyt asiasta ääneen mainitsemaan, oli tähän mennessä jo varmasti tullut surmatuksi. Salaa kaikki olivat varmaan hyvinkin helpottuneita suorastaan julman kuninkaan poismenosta, mutta siitäkään ei sanottu halaistua sanaa. Kukaan ei halunnut tekemisiin väkivaltaisen sotilasjoukon kanssa.

Raskain mielin Seokjin lähti parhaat päällään astelemaan kohti kaupungin laadukkaimman leipomon nurkalla odottavaa ruokakärryä. Hän katseli ympärilleen kaupungissa, jossa oli syntynyt ja kasvanut, mutta jossa ei tulisi vanhenemaan tai viettämään viimeisiä päiviään.

Seokjin tiesi, että jossain kaukana, aivan kuningaskunnan laitamilla elettiin vapaammin. Hän tiesi ilotaloista, kapakoista ja 'luonnevikaisista' ihmisistä. Sellaisista, jollainen oli itsekin. Ja sinne hän suuntasi. Nuori halusi pois kaupungista, pois ikivanhan mutta korean linnan lähettyviltä. Hän halusi turvaan... ja mikä tärkeintä, samanlaisten ihmisten luokse.

Hän saapui leipomolle vievälle mukulakivikadulle ja näki jo nyt linnan tornit, jotka kohosivat henkeäsalpaavina kohti taivasta. Ne olivat niin korkeita, että kaupungin pisimmätkin tikkaat olivat vain vaivainen lokin kakka niiden rinnalla.

Nuori mies vilkaisi jalkoihinsa, hän mietti, kuinka vähän maailman menosta oikeasti tiesikään. Hän halusi tietää enemmän, hän halusi oppia ja saada kokemusta. Hän päätti, että ruokakärryn vieminen kuninkaallisten linnaan olisi hänen viimeinen tekonsa näillä kulmilla.