Take My Hands Now

Ei se niin tarkkaa oo - Yoonmin

Kävelin iltahämärällä kotiin päin. Oli huhtikuun alku, lämpötila oli noin kymmenessä asteessa, eikä aurinko paistanut enää. Oli jo aika kylmä, ilta kun oli.

Vedin takkia paremmin päälleni ja kirosin huonoa vaatevalintaani. Olin juuri tulossa töistä, ei minulla mitään vakiopaikkaa ollut, mitä nyt välillä auttelin vanhempaa ystävääni autonromujen kanssa. Taskurahaa sai sen verran, että opintotuen ohella se riitti oman kämpän vuokran maksamiseen. Tosin kerrostaloasunnossani oli monta remontointia tarvitsevaa kohtaa. Mutta rahareikä oli aina rahareikä.

Astuin parinkymmenen metrin pituiselle sillalle ja käänsin katseeni tummaan veteen. Se sai väristykset kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Kylmyys oikein huokui pyörteilevästä vedestä ja tunkeutui syvälle luuytimeen asti. Värähtäen suljin silmäni. Puistatti.

Pari yläasteikäistä poikaa pyöräili ohitseni laukoen vaikka mitä herjauksia yllättävän rohkeasti, voisipa jopa sanoa että uhkarohkeasti. Busanin kaduilla sai aina olla varuillaan, täällä kulki tähän aikaan vaikka mitä hiippareita. Itsekin olin pysynyt kaidalla polulla pääasiassa parhaan - ja ainoan - ystäväni ansiosta. Ei minun elämälläni ollut mitään varsinaista tarkoitusta, joka olisi pitänyt minut ruodussa. Saisin olla ikuisesti kiitollinen Jinille itseni kaitsimisesta.

Heräsin omista mietteistäni huomatessani pienikokoisen ihmishahmon parin metrin päässä itsestäni. Siristin silmiäni, jolloin sydämeni teki pienen, säikähtäneen hypyn rinnassani. Tuo aikoi kiivetä sillan kaiteelle.

Tihensin askeleitani mutta jouduin lopulta pistää juoksuksi, jotta kerkesin paikalle ajoissa. Tartuin lujasti vaarallisesti kaiteen reunalla huojuvaa poikaa ranteesta ja vetäisin taaksepäin. Hän kaatui suoraan syliini, ja oli vähällä ettemme olisi jatkaneet samaa matkaa maanrajaan asti.

Ensimmäinen reaktioni oli eikö kukaan muu ollut huomannut. Katsahdin ympärilleni, mutta yhtä hiljaista katsojaa lukuun ottamatta muita ei näkynyt. Mulkaisin keski-ikäistä naista pahasti, jolloin tuo lähti nopeasti pois paikalta. Ihmeen idiootti.

Sitten huomioni siirtyi takaisin selvästikin jollain tapaa epävakaaseen poikaan. Hän tärisi kauttaaltaan ja sammalsi jotain itkuisella äänellä. Jätkä oli selvästikin päissään, mahdollisesti ottanutkin jotain.

"Shh...", hyssyttelin ja vedin lyhyemmän tiukasti itseäni vasten. Hän oli kylmä, melkein kohmeessa.

Ja tietenkin vein hänet kotiin.

¤

Työnsin avaimen lukkoon ja käänsin sitä ronskisti työntäen ovea samalla koko painollani. Lukko oli ollut heti alusta alkaen erittäin haastava ja vastentahtoinen avautumaan. Vieläkin se välillä kiukutteli, vaikka olinkin tajunnut jutun jujun.

Ovi aukesi hiljaa narahtaen päästäen minut puikahtamaan sisälle. Suljin oven perässäni ja aloin riisua ulkovaatteitani pienessä eteisessä.

"Jimin!" huusin sisälle asuntoon ja potkin kengät jaloistani. En saanut vastausta, jolloin huolestuin automaattisesti. "Jimin!?"

Lähes syöksyin keittiöön ja sain vain vaivoin väistettyä matkalla olevaa seinän kulmaa.

Huokaisin helpotuksesta, kun näin hattarapäisen pojan hääräävän hellan edessä. Hänellä oli söpö, pastellinpinkin värinen essu päällään ja aavistuksen jauhoja naamassaan.

Seisoin säikähtäneen näköisenä keittiön kynnyksellä ja katsoin nuorempaa, joka kääntyi hymyillen katsomaan minua. Iloinen ilme muuttui kuitenkin pian kummastuneen huolestuneeksi, kun vain tuijotin tuota hiljaa.