Take My Hands Now

Is it over? - Namjin

Surullisen yksinäinen vesipisara valui auton ikkunalasia pitkin. Hyvin pian se saisi lisää kaltaisiaan seurakseen.

Oli alkanut satamaan hiljalleen, kun pitkä hunajablondi oli kiirehtinyt autollensa kerrostalon suojista ja istuutunut alas viileälle istuimelle.

Kyynärpäät nojasivat rattiin ja pää oli painettu vasten kylmähköjä kämmeniä. Miestä väsytti, itketti ja oksetti. Mikään näistä tunteista ei oikein ollut miehen mieleen, ja ehkä ihan syystäkin.

Häntä harmitti. Hän halusi ajaa lähimmältä sillalta alas, tummaan veteen ja hukkua veden kylmään syliin. Mutta mies oli liian fiksu sellaiseen. Hän jatkaisi elämäänsä pää pystyssä, mieli hiljalleen kohoten, menisi normaalisti töihin pieneen kirjakauppaansa, jossa olisi vastassa ylipirteä apulainen.

Mutta hänellä saattoi olla pieni ongelma. Hänen elämänsä nimittäin oli ainakin vielä hetki sitten parkunut rikkoutunutta sydäntään ulos rinnastaan suurehkon kaksion lattialla. Blondi ei koskaan unohtaisi sitä katsetta. Se oli ollut pelkkää särkynyttä lasia. Rikkoutuneita lupauksia, järkytyksen sekaista hämmennystä. Tietämättömyyttä, pelkoa.

Ei sillä ettei se olisi häneen itseensä sattunut. Mutta vaihtoehdot olivat alkaneet olla vähissä, ja hän uskoi, että kaunis, tammenruskeahiuksinen mies pärjäisi ilman häntä. Pääsisi jaloilleen ja jatkaisi elämäänsä, löytäisi ehkä jonkun kauniin ihmisen rinnalleen ja olisi onnellinen hänen kanssaan elämänsä loppuun asti. Unohtaisi entisensä ja hänen tekonsa, sanansa ja lupauksensa.

Sitä Kim Namjoon toivoi koko sydämensä pohjasta. Sitä että hänen prinsessansa olisi onnellinen. Sen olisi tapahduttava ilman häntä. Vaikka se sattui, se oli totuus. Se oli parempi niin.

Hunajablondi luuli, että olisi vuodattanut kaikki kyyneleensä jo ennen tapahtunutta, mutta hän oli selvästikin väärässä. Sieltä jostain syvältä ne kyyneleet jaksoivat vieläkin, yhä uudestaan ja uudestaan kummuta, raakoina ja häikäilemättöminä.

Naama suolaista vettä valuen, kädet täristen mies kumartui avaamaan konkarin puoleisen istuimen edessä olevan laatikon. Hän veti pienen kahvan taaksepäin ja kaivoi laatikon pohjalta vihreän Soju-pullon. Hän aukaisi paria päivää aiemmin lokeroon sujautetun pullon kierrekorkin hosuen. Korkki lennähti pienesti kolahtaen lattialle, mutta mies ei välittänyt. Ei hän sitä kumminkaan enää tarvitsisi.

Kylmän alkoholin valuessa kurkusta alas alkoi sade rummuttaa auton kattoa yhä kovemmin, kiihtyvällä vauhdilla. Vettä pakkasella, oli murhakeli lähtä ajamaan. Mies ei kuitenkaan ajatellut sitä työntäessään autonavaimet lukkoon ja lähtiessään ajamaan toinen käsi pullonkaulan ympärillä, toinen rattia lujasti puristaen.

Oli päästävä pois tuon talon edustalta.

Jalka painoi kaasua tottelevaisesti ja renkaatkin pitivät hyvin kiinni tien pinnasta - ainakin toistaiseksi. Kiihtyvästä vauhdista huolimatta muistot ja tunteet eivät hiipuneet, päinvastoin. Alkoholin avustamina ne tulvivat miehen sekavaan päähän.

Nuorempi tarttui tummahiuksista hellästi kädestä saaden tuon vilkaisemaan pois tieltä kohti miestään. He molemmat hymyilivät onnellisina.

"Mä rakastan sua, Jin. Enemmän kuin mitään." Samat kolme sanaa takaisin, hellä, rakastava suudelma.

Soju-pullo lensi takapenkille ja pyörähti tyhjänä jalkatilaan. Eikä edes mennyt rikki.

"Ethän sä jätä mua koskaan, Joonie?" vanhempi kysyi vakavin kasvoin. Pidempi pudisti lujasti päätään ja kietoi kätensä toisen ympärille. "En ikinä."

He molemmat hengittivät raskaasti blondin laskeutuessa voipuneena tummahiuksisen päälle. Hän suuteli silmänsä sulkenutta hellästi saaden toisen mutisemaan hiljaisia sanoja.