Take My Hands Now

Metsänneito - Namjin

Sammal tallautui jalkani alle, varvut heilahtelivat takanani. Väistin tottuneesti polulle kasvanutta tuuheaa oksaa ja jatkoin matkaani hiljaisuuden vallitessa.

Metsä oli jo pienestä pitäen ollut minulle tärkeä paikka. Pienempänä isoisäni oli aina tullut mukaani, koska olin ollut liian nuori vaellellakseni metsässä yksinäni, mutta nykyään samoilin mieluiten ilman muiden seuraa. Olin tehnyt niin jo kaksitoistavuotiaasta lähtien.

Ukki oli katsonut erämaassa sijaitsevan mökkinsä ovelta minun perääni hymyillen. Hän katsoi aina niin kauan, että olin kadonnut näkyvistä.

Rakastin luontoa, kunnioitin sitä. Kuljin metsässä metsän ehdoilla enkä koskaan ollut siellä liian myöhään. Tunsin hyvin päivämetsän, tuon tutun ja turvallisen version, mutta yöllä, silloin metsä vaihtui. Tuuli alkoi ujeltaa, hämärä laskeutua ja suuret, ikivanhat puut humista. Silloin oli palattava kotiin, kirjan äärelle. Ja nopeasti.

Jatkoin syvemmälle metsään vakavin kasvoin, sydän onnellisesti hyrräten. Hukuin metsään, mieli rauhottui ja sielu lepäsi. Rauhallinen metsän oma hiljaisuus helli korvia ja kulkeutui huumaavana kehon lävitse. Olin osa metsää. Olin osa puita ja pensaita, eläimiä ja varpuja. Hiljaiset kuiskaukset täyttivät rauhoittavina mieleni. Oloni oli levollinen.

Ukki on sanonut, että minulla oli lahja. Hän on sanonut, että se on nykyisin harvinaista. Hyvin harva sai yhteyden metsään, hyvin harva osasi kunnioittaa sitä ja nauttia oikealla tavalla loputtomasta rauhasta, jota se tarjosi. Ukin mukaan meidän suvustamme vain meillä kahdella oli se lahja. Mummallakin oli ollut, mutta hän on nukkunut kauan sitten pois.

Kehoni oli jäntevä. Olin pitkä ja hoikka. "Luonnossa liikkuja." Niin minulle oli sanottu, mutta en ottanut sitä pahalla. Otin sen kehuna, kunniana. Normaalit ihmiset eivät kiinnostaneet, he olivat liian pinnallisia. Kirjat ja metsä olivat se juttu. Niihin saattoi unohtua, niiden äärellä, niiden omassa maailmassaan pystyi kuulumaan johonkin itseään suurempaan ja voimakkaampaan kokonaisuuteen.

"Älä poikkea polulta." Ukki oli sanonut niin pari vuotta sitten, kun olin täyttänyt viisitoista. Olin ollut nuori, mutta ymmärtänyt. En ollut koskaan poikennut polulta.

Olin vieläkin vain vaivainen pojankloppi, seitsemäntoistakesäinen. Tytöt eivät kiinnostaneet, eivät seksi, mopot tai päihteet. Miksi pitäisi hakea onnea jostain sellaisesta, kun oli jotain paljon parempaa?

Joku saattaa ehkä ajatella, että olen hullu, mutta siinäpä ajattelee. Tiedän, etten ole. Ja se riittää. Kun itse tietää mitä on ja mitä ei ole.

En käyttänyt laseja tai piilolinsseja, vaikka minulla olikin voimakkuuksia yli kaksi miinusta molemmissa silmissä. En pitänyt luonnosta liian teräväpiirteisenä. Tällainen pieni, salaperäinen sumu sopi tänne paremmin.

Astelin polulla niin syvälle levollisuuteen uponneena etten olisi varmasti huomannut, vaikka karhu olisi kävellyt vastaan. Silmäni kävivät välillä kiinni, maasto oli minulle niin tuttu. Jalkani olisivat osanneet kuljettaa minua ympäri metsää ilman näköaistia, enkä olisi siltikään törmännyt mihinkään. Tai poikennut polulta.

Yhtäkkiä tunsin jotain. Se oli aivan kuin pieni sähköisku kantapäässä. Sellainen, jonka vain vaivoin huomasi. Jätin silmäni apposen auki ja pysähdyin. Minua ympäröivä metsä tuntui tuijottavan minua kummastuneena.

Hitaasti, aivan hitaasti, metsä päästi minut otteestaan. Aluksi en edes huomannut sitä, mutta pian aivoni jo kyselivätkin minulta ohjeita. Mitä seuraavaksi?

Pudistin päätäni verkalleen ja käännyin ympäri. Helpotuksekseni osasin kuitenkin vielä tien kotiin. Lähdin hermostuneena astelemaan takaisinpäin.