Take My Hands Now

They don't know about us - Namjin

Vilkaisin sivusilmällä vieressäni kulkevaa miesystävääni, kaunista blondia, joka katseli tietä mietteliäänä.

"Mitä mietit?" kysyin hiljaa saaden tuon huomion kääntymään itseeni. Hän katsoi minua ääneti mitään vastaamatta. Tajusin heti, mitä hän mietti.

Niin, sitä hän taas mietti.

Käsiämme, jotka eivät olleet solmiutuneet toistensa lomaan. Sanojamme ja äänenpainojamme, jotka olivat täysin asiallisia, eivätkä edes ripausta imeliä. Suhdettamme, joka oli olemassa vain meidän mielissämme ja yhteisessä asunnossamme. Kehojamme, jotka saivat painautua lähekkäin vain olohuoneen turvallisessa ilmapiirissä. Huuliamme, jotka koskettivat vain lukitun makuuhuoneen oven takana.

"Mä tiedän, Joon, mä tiedän", huokaisin hiljaa. Se oli minun vikani. Miksi hän oli rakastunut tähän tyhjään ihmiseen, jolla ei ollut mitään muuta annettavaa kuin päätön rakkaus ja oma keho. Mutta jostain syystä se riitti blondille.

"Aika tyhmää...", Namjoon sanoi hiljaa, äänensävyllä, jonka hiipuessa pitkä hiljaisuus asettuisi aloilleen. Huokaisin hiljaa ja ryvin jälleen itseinhossa ja itsesäälissä. Tosin vierelläni kulkevan miehen olisi pitänyt olla se, jota säälitään. Mitenköhän noin hieno ihminen oli löytänyt tällaisen... roskan? Jos se oli kohtalo, niin säälin Namjoonia vain enemmän.

Tunsin käden hipaisevan varovasti omaani ja nostin katseeni nuorempaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kumartui uhkarohkeasti painamaan suudelman huulilleni. Vain puoli sekuntia myöhemmin toisen huulien aiheuttama lämpö oli jo kadonnut, ja näin jälleen vain pienen hymyn tuon kasvoilla.

"Nähään töitten jälkeen, rakas", Namjoon sanoi kättään heilauttaen. Heilautin omaani takaisin ja nyökkäsin pienesti. Seisoimme vielä hetken kasvotusten ennen kuin Namjoon kääntyi ja lähti kohti kerrostalomaisen toimiston sisäänkäyntiä.

"Mä rakastan sua", kuiskasin ilmaan mutta tiesin, ettei nuorempi enää kuullut minua. Käännyin lamautuneena ympäri ja kirosin itseäni. Oli kyllä, kun Namjoon joutui elättämään yhden ihmisen palkalla meidät molemmat minun ollessa tällainen toipuva narkomaani.

Sekin oli ihan tyhmä juttu. Koko paska oli lähtenyt liikkeelle siitä, että minä olin vainoharhaisesti luullut, että Namjoonilla oli salasuhde jonkun naisen kanssa, ja sitten olin lähtenyt vetämään ennen kuin olin edes antanut toiselle mahdollisuutta selittää. Olisin vain kuunnellut, niin olisi blondikin säästynyt monen viikon jatkuvalta etsinnältä ja stressiltä.

Hauskinta koko jutussa oli varmaan se, että jätkä, jonka asuntoon olin väliaikaisesti majoittunut polttamaan hasista, oli tällä hetkellä yhden parhaan ystäväni poikaystävä tai jonkinlainen säätö ainakin.

Huokaisin hiljaa ja lähdin jatkamaan matkaani. Voisin ihan hyvin käydä pienellä kävelyllä tuulettamassa päätäni ennen kuin menisin kämpille kokkaamaan päivällistä. Suuntasin kohti läheistä puistoa, jossa olisi mukava lehmuskuja. Siellä sai mielen aina rauhoittumaan.

¤

Astuin suurten lehmusten varjoon ja vilkuilin varovasti ympärilleni. Yritin aina olla mahdollisimman huomaamaton, en halunnut häiritä muita puistossa liikkujia. Tänään rauhaisat polut olivat vielä normaaliakin tyhjemmät. Yksinäinen koiranulkoiluttaja ja rollaattorin kanssa liikkuva mummo olivat ainoat elävät sielut minun lisäkseni tässä valtavassa puistossa.

Annoin mieleni upota syvälle kylmään veteen ja lähdin hiljakseltaan tallustelemaan pitkin soratietä. Potkin kiviä tieltäni hajamielisesti ja koitin olla kiroamatta itseäni maailman syvimpään rotkoon.

Ajatukseni olivat rauhattomia, en osannut kuin syyttää itseäni kaikesta. Mietin elämääni, mietin kuolemaa ja hengittämistä ja rakastamista ja pelkästään olemassa olemista. Aivoni jäivät jumiin kohtalon kohdalle ja minua alkoi ahdistamaan kaikki se epätietoisuus ja epävarmuus.