Viimeinen

905 65 5

Nyt, vihdoin tiedän, mikä tarkoitus elämälläni on. Vai oliko se tarkoitus? Mitä jos kohtalo laittoi näppinsä peliin? Miten vain, elämäni ennen Daxelia oli tyhjä, musta aukko joka vain suureni koko ajan. Kukaan ei ole osannut korjata sitä, ei ennen Daxelia. Ne värit ja ne kaikki muistot jotka hän on maalannut elämääni...
En voisi koskaan kiittää häntä kylliksi. En ehkä ole kokonaan vielä hyväksynyt itseäni, mutta olen varma että pärjään. Olen päässyt pahimman yli. Daxelin kanssa onnistun.

Joulu meni nopeasti. Vietin sen kotona vanhempieni kanssa, mutta livahdin yöllä Daxelin kanssa meidän majapaikkaamme jonka löysin joskus pienenä. Olimme viettäneet siellä paljon aikaa, eikä kukaan edes tiennyt paikasta. Se oli kuin pieni mökki, siellä oli vain sänky, pöytä ja tuoli, mutta se riitti meille.

Throwback starts

"Katso, tähdenlento!" Daxel kirkui.
Kävelin hänen luokseen ja totta tosiaan, kun katsoin taivaalle siellä lensi kirkas tähti. Hymyilin ja toivoin.
"Mitä toivoit?" poika kysyi. "Jos kertoisin se ei ainakaan toteutuisi" virnistin ja kävelin takaisin majan sisälle. Istuin pehmeälle sängylle, mutta väsymys painoi mieltäni niin että kellahdinkin selälleni.
Daxel tulei perässäni ja kävi viereeni makaamaan. Ulkona oli viileä muttei kylmä, ja tuuli puhalsi mökin avonaisesta ovesta sisään. Ties mikä älynväläys Daxelilta oli se jättää auki...

Käperryin Daxelin rintaa vasten ja kuulin hänen sydämensykkeen.
Tunsin myös omani joka hakkasi epätasaista rytmiä rinnassani. En vain ollut tottunut sellaiseen.
Suljin silmäni. Minua todellakin väsytti.
"Rakastan sinua" Daxel kuiskasi. Säikähdin tätä niin että pomppasin kauemmas hänestä.

Hän rakastaa minua? Joku rakastaa minua? Vai rakastaako? Jos se oli vain jotain epämääräsitä muminaa ja kuulin omiani?
Daxel hämmentyi myös, ja sitten häntä näytti hävettävän tai nolottavan.
"A-anteeksi, ei ollut tarkoitus mutta se vain lipsahti enkä voinut estää sitä" hän sopersi naama punaisena.
Toivuttuani säikähdyksestä tajusin oikeasti mitä hän sanoi ja aloin hymyillä.
"Minäkin sinua"

Throwback ends

Oli helmikuu, joka tarkoitti syntymäpäivääni.
Emme olleet koskaan juhlineet sitä, olin saanut vain rahaa sukulaisiltani ja pienempänä ehkä nuken tai pari.
En halunnut mitään isoja juhlia tänäkään vuonna, ja onneksi kaikki kunnioittivat toivettani. Minulle riitti pelkästään Daxelin kanssa leffailta vilttien kera.

Vihdoin tunsin kuuluvani maailmaan.


BLÄÄH HYI ETTÄ TÄÄ TARINA ON NIIN KLISEE JA SIIRAPPINEN! Mutta kuten ehkä tuolta luvun nimstä huomaatte, tämä oli, rakkaat karpaloiseni VIIMEINEN LUKU!:/ Tiedän, tässä kesti vähän odotettua kauemmin:|

Rakkain terveisin ja kaikkea hyvää toivoen: Lukijainen

Elämän SäveletRead this story for FREE!