4.

1.2K 97 3

Koulu loppui juuri äsken liikuntaan, ja Daxel on jättänyt minut rauhaan. Onneksi. Olisin muuten varmaan jäänyt kotiin seuraavat kaksi viikkoa.
Poikkean hiekkatieltä oikealle, metsäpolulle. Sitä kautta pääsen nopeammin kotiin pois täältä kylmän maailman syövereistä.
Alan kuulla rapinaa takaatani, joten käännyn ympäri. Nään vain pelästyneen näköisen rusakon juoksevan polun toiselle puolelle.
Käännyn takaisin eteenpäin, mutta heti ensimmäisen askeleen jälkeen kompastun kantoon. Tuo sama kanto on kaatanut minut jo kymmeniä kertoja, mutta en koskaan muista että se on juuri tuossa. Varsinkaan nyt kun on syksy ja polku on jossain puna-oranssien lehtien alla.

Avaan oven kaivettuani hetken avaimia repun pohjilta. Potkaisen kenkäni jonnekkin naulakon alle, ja menen keittöön. Ei saa lihota enempää. Älä tee leipää, se turvottaa. Niimpä nappaan hedelmäkorista pienimmän omenan minkä löydän, ja istun pöydän ääreen.

Keittiönikkunastamme näkee kadulle, jossa asumme, ja yleensä syksyn aikaan katselen kun lehdet putoavat puista. Joskus pienenä juoksin niiden perässä yrittäen napata niitä suureen kauhaan. Vanhempani katselivat ja äiti nauroi isän jutuille. Olimme onnellisia. Nykyään perheeni on hajonnut täysin. Isä ja äiti ovat tiukkia, eivät enää naura. Talomme vaikuttaa kavereiden silmin kotoisalta, ja äiti kertoo jokaisen kuvan taustan niin onnellisesti ja iloisesti että ei mitään rajaa.

Heitän omenanraadon roskikseen ja menen omaan huoneeseeni.

[Anteeks ku nää luvut on todella lyhyitä, yritän parantaa tapani]

Elämän SäveletRead this story for FREE!