17.

791 68 15

"M-mihkäs mulla n-nyt kiire ois?" kysyn hädissäni.
Daxel ei selvästi aio jättää asiaa sikseen, mutta olenkin ovela ja ehdotan että menemme kummitusjunaan. Hän myöntyy, mutta näyttää vielä epävarmalta.

Katson taaksemme ja nään ne pojat vittu SEURAAMASSA MEITÄ.
Okei rauha nyt. Daxel on sun mukana ja se hakkaa ne. Tai sitten hän jättää sut yksin ja pelastaa oman nahkansa.
Kummin vain, tiedän että jommalle kummalle käy kehnosti.

Olimme viimein päässeet sisälle junaan, ja no, tässä ei ole mitään pahaa. Paitsi jos kysytään Daxelilta, mikään tässä huvipuistossa ei ole ilmeisesti mukavaa.
Mutta hän tekee sen minun vuokseni.
Juu, niin varmasti.

Daxel ei huomaa pientä kireyttä ja jännitystä, vaikka ne huokuaavatkin minusta kuin hien haju jalkkistreenien jälkeen. Daxel kiljaisee sen noidan kohdalla joka harjaa hiuksiaan ja esittää ensin kaunista. Sitten se kääntyy ja paljastaa rumuutensa. Aivan kuin Jessica. Kaikki suosivat häntä ihanan ulkonäkönsä takia, mutta oikeasti hän on sisältä vain ilkeä akka. [Muokkasin tätä niin että se kammokujan naikkonen kuka kattelee itteensä peilistä onki siel hotellis harjaamas hiuksii]

Skip loput Linnanmäeltä

Olemme nyt kahvilassa nimeltä Hot&Chocolate. Daxel tilasi itsellensä kuuman kaakaon kermavaahdon kera, mutta minä en ottanut mitään. En tietenkään. Tietysti Daxel ihmetteli sitä ja olisi tarjonnut minulle mitä vain olisin ottanut, mutta pidin pääni enkä edes katsonut niitä leivoksia lasikupujen sisällä.                                                                                                                                "Sade.. Tiiäthän sä että sä voit puhuu mulle. Ja mä haluisin että sä puhuisit mut sun pitää luottaa muhun. En mä juokse minnekkää, mä oon sun rinnalla niin kauan ku pitää. Tiiäthän sä sen? Toivottavasti. Mä ootan, vaikka vuoden, että sä oot valmis avautuu ja mä lupaan etten naura, lähe karkuu tai mitää muutakaa. Ymmärräthän sä mun huolen?" Poika katsoo minua vihreillä silmillään, ja nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää että Daxel on... huolissaan minusta. En edes tajunnut että suolaiset kyyneleet ovat nousseet silmiini. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta mitään ei tule ulos. En edes ajattele kun hyppään pojan kaulaan ja halaan häntä.

Daxel odottaa eteisessä kun haen vaatteita kotoani. Äiti nukkuu olkkarin sohvalla ympärillään tyhjiä oluttölkkejä ja pari puolitäyttä viinapulloa. Hiippailen äänettömästi huoneeseeni ja nappaan mukaan repullisen vaatteita.                                                                                                            Vilkaisen äitiä ennen kuin astun eteiseen, ja hän näyttää vähän kuolleelta. Tummat silmänaluset, kalpea iho ja melkein huomaamaton hengitys.

"Mennää" sanon hiljaa Daxelille, joka nojailee ovenkarmia vasten.

[Olenko tyytyväinen tähän lukuun? E. Nyt en kyllä ymmärrä että miten tuli tällasta paskaa kirjotettua mutta toivottavasti kestät. MUUTA ET NYT SAA. :)]

Elämän SäveletRead this story for FREE!