13.

947 79 15

Sateen näk.

Kamala huuto. Siihen herään.
Räväytän silmäni auki. Ensimmäisenä tiedostan äitini, joka seisoo aivan edessämme. Daxel on hereillä, ja minä makaan hänen sylissään.

Tilanne on erittäin kiusallinen. Tämä varmasti näyttää joltain muulta kuin sen olisi tarkoitus, mutta silloin kun äiti ymmärtää väärin, hänelle on vaikea puhua järkeä.

"Nyt nulikka pentele! Täällä sä yrität kelvata jollekkin huumehepulle, vaikka me nimenomaan ollaan isäs kanssa kielletty sua! Nyt lähet mun silmistä, äläkä tuu ennen viikonloppua kotiin!"

Äiti katsoo meitä vihaisesti, niin vihaisesti että minullakin alkaa keittää yli.

Haluan puolustaa Daxelia, sanoa ettei hän ole huumeheppu. Haluan äidin ymmärtävän, että minullakin on elämä, vaikkakin huono sellainen.

"Mä asun täällä! Tää on myös mun koti. Sitä paitsi sulla ei ole oikeutta sanoa mun kavereita huumehepuiks!"
Se tuli ehkä vähän väärän kuuloisesti, mutta ainakin puolustin itseäni. Harvinaista, yleensä olisin juossut omaan huoneeseeni ja ollut siellä seuraavaan päivään asti.

Äiti katsoo minua vihaisesti, luultavasti ei osannut odottaa mitään tällaista. Hän kuitenkin herää ajatuksistaan ja lyö minua poskelleni. Juuri siihen, mihin Jessicakin tykkää lyödä.

Hän löi minua. Tytärtään, omaa lastaan. Vaikka olenkin huono tytär, en olisi uskonut että vanhemmat löisivät lapsiaan. Vanhempiehan pitäisi rakastaa heitä, niinhän?

Kyyneleet silmissä juoksen eteiseen, laitan kengät jalkaan ja juoksen ulos. Minulla ei ole yöpaikkaa seuraaviksi päiviksi, eli olen hukassa. Milloin elämästäni tuli näin helvetin vaikeaa?

Päätän juosta puistoon ja miettiä hetken yksin asioita.

Missä nukun? Ei minulla kavereita ole, vaikka niin käytännössä äidilleni väitin.

"Sade.." tuttu ääni sanoo takanani.
Käännyn katsomaan, vaikka tiedän kuka hän on. Daxel istuu vierelleni kylmälle penkille. Kuin refleksistä, nojaudun vasten pojan lämpimää rintaa.

Daxelin näk.

Äskeiset tapahtumat pyörivät päässäni yhä uudestaan ja uudestaan.

Katson Sadetta juoksemassa huoneesta ulos kun Meriksi esittäytynyt nainen oli juuri huutanut hänelle naama punaisena.
Nopean päätöksen jälkeen lähden seuraamaan tyttöä näytettyäni ensin hapanta naamaa naiselle.

Sade on kamalan nopea, vaikka onkin niin... pieni. Vaikka en nähnytääkn suuntaa johon hän lähti, voin erottaa jalanjälkiä hiekassa ja jotain kohtia jossa hän luultavasti kaatui.

Ja lopulta päädyn puistoon.
Nään heti Sateen istumassa selkä minuun päin puisella penkillä, ja menen hänen luokseen.

"Sade.." sanon hiljaa. Tyttö kääntyy ja toivo pilkahtaa hänen silmissään. Mutta myös se suru jonka näin saa minutkin herkille.
Istun Sateen viereen ja hän nojautuu minua vasten.

"Kukaan ei välitä musta..." Sade kuiskaa hiljaa tuulen puhaltaessa vaimeasti kylmää ilmaa paljaalle iholleni.
"Tottakai välittää. Mä välitän" sanon takaisin kuiskaamalla. Sade naurahtaa kuivasti, ja ottaa paremman asennon.

"Mitä jos tulisit meille?" kysyn. Sade miettii hetken ja pudistaa päätään sitten. "Mä oisin vaan vaivaks. Sitä paitsi, jos äiti sais tietää..."
Hän pudisti taas päätään epätoivoisena.
"Ei se saa. Ja mä pidän susta huolen, se ois ilo mulle" hymyilen tajuten samalla, että äskeinen oli totta.

Sade on elämäni ilo.

[Heippati rallaa! Pitkä tauko edellisestä luvusta, mutta ei voi mitään. Toivottavasti tykkäsit, ja jos tykkäsit ni paina ihmeessä tähti oranssiks ja kommentoi mielipiteet:)]

~Banaatti💏

Elämän SäveletRead this story for FREE!