20.

964 66 3

Daxelin näk.

Voi jumalauta! Saatana, että voinkin olla tyhmä! Jättää nyt Sade yksin sinne Aten ja muiden kusipäiden sekaan, varta vasten satutettavaksi. Ja nyt hän makaa sairaalassa koomassa. On maannut jo neljä päivää.

Olen joka päivä käynyt hänen luonaan ja toivonut että hän heräisi. Lääkärit sanoivat että hän heräisi viikon sisällä, ja minä todella toivon niin.

"Toin sinulle jotain" hymyilen surullisesti samalla kun kaivan taskustani kaulakorun. Se on täyttä hopeaa ja siinä roikkuu pieni hopeinen tähti. Tähden takana lukee "Tähtisade". Laitan sen hänen kämmenelle, ja pidän kättäni hetken siinä. Hänen kätensä on viileä, muttei kylmä ja minun tekisi mieli könytä hänen viereensä ja silittää hänen päätään. Havahdun siihen kun Sade puristaa kättäni. Käännyn hitaasti katsomaan käsiämme ja sitten hänen silmiään huomatakseni että hän katsoo minua. Minulta menee hetkin rekisteröidä se päähäni; Sade oli herännyt.

Sade oli herännyt.

Minun lintuni, katsoo minua kauniin vihreillä silmillään hämmentyneesti. En voi sille mitään kun alan itkeä. Onnesta.
"Sade!" huudan, mutta en välitä. Ainoa asia joka on nyt tärkeää on se että Sade heräsi.
"Missä mä oon?" hän kysyy hennolla äänellä. Hymy leviää kasvoilleni kun kuulen sen äänen.
"Sairaalassa" vastaan. Tyttö katsoo hetken tyhjyyteen ennen kun kääntää katseensa pois kuin häveten jotain.
"Anteeksi" hän sanoo. Ja hän itkee. "Mitä? Mistä? Äläkä näytä noin surulliselta, vaikka näytätkin kauniilta silloinkin" Olin istunut Sateen jalkojen päähän ja kääntänyt hellästi hänen kasvonsa kohti omiani.

"Anteeksi, etten ole tarpeeksi hyvä sinulle. Sinä ansaitset parempaa kuin minä" Sade purskahtaa kovempaan itkuun.

Mutta.. Tunteeko hän oikeasti noin? Onko hän tuntenut tämän koko ajan?

"Sade... Olet täydellinen minulle. En valitä yksinkertaisesti muista kuin sinusta. Tiedätkö, että sinä olet ainoa joka on saanut minut tuntemaan näin? Sinä olet parasta mitä elämässäni on ollut"

Sateen silmät katsovat suoraan omiini, ja hän hymyilee hieman. "Katso" Nyökkään tytön kättä kohti odottaen hänen reaktiota. Sade siirtää katseensa ihmetellen kohti kättään ja kun hänen silmänsä löytävät korun, hän vain katsoo sitä. Eikö hän pidä siitä?

"Etkö pidä siitä? Riipuksen voi vaihtaa, mutta ajattelin että pitäisit siitä kun-" lauseeni keskeytyy kun Sade hyppää kaulaani.
"Ei, se on oikein hyvä. Täydellinen. Kiitos"
Sade nostaa katseensa ja hymyilee kauniisti. En ole varmaan koskaan nähnyt hänen hymyilevän niin.
Huomaamattamme lähennymme toisiamme, ja viimein olemme vain parin sentin päässä toisistamme.
Vain jos hän haluaa. Sitten se tapahtuu. Hidas ja hellä, pitkä suudelma. Ja pakko myöntää että tämä on ensimmäiseni.

Kolme viikkoa myöhemmin

"Odota, odota, odota!" Sade huutaa kun olen ovella. Olemme lähdössä nyt meille. Onhan Sade jo nähnyt äitini, mutta se oli sellainen nopea välikohtaus. Mutta nyt paikalla on myös isäni.
"Onko tämä nyt varmasti hyvä? En halua että vanhempasi saatavat minusta väärää kuvaa kun en muutenkaan käytä mekkoja" Sade hermoilee. Katson tätä enkä keksi  mitään muuta häntä kuvaavaa sanaa kuin kaunis.

Hän jätti pitkät hiuksensa auki ja laittoi sinisen mekon päälle kehotuksestani. Antamani hopeinen koru roikkuu hänen kaulassaan.
"Olet kaunis. Sitä paitsi mekko sopii päällesi täydellisesti"
Sade hymyilee ujosti, nappaa kädestäni kiinni ja antaa suukon poskelleni.

Kolmessa viikossa on tapahtunut jo paljon. Sade sai mennä takaisin kotiinsa, joululoma alkoi ja no... Me seurustelemme nyt.

Kaivan avaimet farkkujen taskusta ja avaan oven.
Sisälle päästyämme ihana ruoan tuoksu leijailee meitä vastaan.
Hermostuneisuus paistaa Sateen kasvoilta. Tiedän että hän ei vielä söisi kamalasti, mutta hän kuitenkin syö. Kerroin siitä vanhemmilleni, ja he ymmärsivät asian.
Siksi keskitymmekin enemmän yhdessäoloon kuin syömiseen.

Sateen näk.

"Se menee hyvin" Daxel kuiskaa minulle.
"Tervetuloa! Onpa ihana nähdä kunnolla! Olen Mirka, ja tässä on mieheni Daniel" Mirka hymyilee ja tulee halaamaan minua.
"Hei, um.. Hauska tutustua" sanon.

"No, Sade. Kertoisitko jotain itsestäsi?" Daniel kysyy.
"No, tykkään musiikista ja kissoista. Pidän myös näyttelemisestä" mutta en itsestäni, lisään mielessäni.

Ilta meni hyvin, lukuun ottamatta sitä kun kompastuin mattoon. Se jos mikä oli noloa.

[Moe! Tuliko kauhee tauko? Ei oo nyt ollu intoo kirjottaa mut oon kyllä yrittäny:) Tää on vika luku, mutta vielä tulee sellainen epilogin tyylinen hommeli (en voi sanoa sitä ehkä epilogiksi koska en ole koskaan sellaista tehnyt enkä osaa vaikka tiedän mikä se on)

PS. TIEDÄN ETTÄ HÄN EI VOI MAATA SIELLÄ KOOMASSA MUTTA EI TÄMÄ OLEKAAN TOTTA;) ]

Elämän SäveletRead this story for FREE!