16.

842 73 27

Kirkkaat ja värikkäät valot koristavat täydellisesti edessämme komeilevaa huvipuistoa. "Tykkäätkö? Mä en tienny et tykkäätkö sä minkälaisesta menosta, joten mä aattelin et huvipuisto on hyvä koska kaik-" Daxel höpöttää ilman loppua, joten näen parhaakseni keskeyttää hänet.
"Daxel, kiitos. Ei mua kiinnosta vaikka veisit mut kuuhun, olisin silti innoissani"
Daxel tuijottaa minua hetken jotenkin jäätyneenä, ja minä häntä.

Herään ajatuksistani mopon ääneen, joka menee ohitsemme.
"Mennäänkö?" kysyn. Poika nyökkää lievä puna kasvoillaan.

Ostettuamme rannekkeet - tai kun Daxel osti - menemme suoraan vanhaan vuoristorataan. Jonottamisessa ei mene kauaa, ja pian olemme viimeisessä vaunussa. Molemmat meistä nauraa ja välillä kiljuu, mutta huomaan ettei Daxel pidä korkeista paikoista kamalasti.

"Nyt Kingii" päätän ja alan kävellä kohti tuota korkeaa tornia.
"Mä nyt en oikee oo varma... Kun se menee noin ylös ja-"
"Daxel! Älä nyt jänistä, ei se oo niin paha" anon poikaa tulemaan kanssani.
Hetken suostuttelun jälkeen saan hänet mukaani.

Katson koko Linnanmäkeä. Kuinka kaunis se on illalla. Kaikki nämä valot ja pimeä taivas, voisin jäädä tähän hetkeen ikuisesti. Se vaan kun ei ole mahdollista.

Katson alas. Kuinka korkealla olemme... Täältähän voisi hypätä ja-
Ajatukseni keskeytetään kun Kingi tiputtaa meidät yllättäen. Daxel kiljuu vieressäni kurkkusuorana, kun minä mietin äskeisiä ajatuksiani. Jos vain olisin päässyt niistä turvakaarista... Olisinko hypännyt? Kaikkien niiden ihmisten nähden, tehnyt itsemurhan Linnanmäellä. Luultavasti.

Olisiko kukaan huutanut perääni, huutanut nimeäni kuin elokuvissa? Enpä usko. Edes Daxel. Hän ei välitä. Miksi kukaan välittäisi? Olen vain turha läskipaska, jonka olisi kuulunut tippua sieltä Kingin huipulta. Olisin jättänyt jälkeeni vain.. Niin. En olisi jättänyt jälkeeni mitään.

"Mä voisin käydä tuol vessas, ootatko tässä?"
Nyökkään ja istahdan takanani sijaitsevalle penkille.
Nojaan kyynärpäilläni polviini ja katson ilpisen näköisiä ihmisiä, jotka jonottavat laitteisiin. Joukosta erottuu porukka, joka vain seisoo vasten kaidetta. Hekin luultavasti näkevät minut, valitettavasti, ja lähtevät tulemaan minua kohti.

Äh, eivät he tule minua kohti. Ei kun... Tulevatko? Yhdellä pojista on epämiellyttävä virne naamallaan, ja alan olla pikkuhiljaa varma että he sittenkin lähestyvät minua. Pikkuinen paniikki iskee, ja alan todella toivoa että Daxel tulisi ja pian. Mutta ei. Pojat seisovat nyt edessäni ja ilmeisesti "porukan pomo" kumartuu tasolleni. Hän nostaa leukani ja nyt katson häntä suoraan jäänsinisiin silmiin. Oikeasti, ne ovat pelottavat ja ne kertovat kuinka vaarallinen hän on. Jos pystyisin, lähtisin karkuun ja äkkiä, mutta muut pojat ovat ympärillämme niin hienosti että se on mahdotonta, joten istun penkillä ja odotan Daxelia. Mitä muutakaan voisin tehdä?

Poika nousee ylös ja ottaa ranteestani kiinni, enkä voi kuin nousta ylös. Tietenkään en jaksa vetää itseäni irti pojan otteesta, mutta aina on hyvä yrittää. Joten, kun poika hellittää otettaan ranteestani uskoen että seuran häntä kiltisti, riuhtaisen käteni irti ja lähden juoksemaan niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Osa pojista lähtee perääni, ja tajuan äkkiä ettei minulla ole mitään toivoa päästä karkuun. Ja kaiken lisäksi kompastun johonkin saatanan keppiin. Odotan että kolauttaisin pääni tai jotain, mutta ei mitään. Sitten tunnen kuinka tömähdän jonkun lämmintä kehoa vasten. Hapuilen tämän käsivarsia ja pian löydänkin ne. Otan niistä tukea ja nousen seisomaan omille jaloilleni. Daxel.

"Mikäs kiire sulla on?" hän kysyy kulmat hieman kurtussa.
Vilkaisen nopeasti taakseni ja nään poikaporukan katsovan minua kylmä ilme kasvoillaan.

Jotenkin tiedän että tämä ei ollut tässä.

[Uutta lukuu kehii! Oon alkanu nyt kirjottaa koneella enemmän, kiitos siitä Mealle.

Mitä veikkaatte, luuleeko Sade oikein? ;)

Mutta nyt, rakkaat ystäväiseni, mä alan kirjottaa uutta lukuu ja sit ehkä sen jälkee meen nukkuu:)))))]

~Banaatti💏

Elämän SäveletRead this story for FREE!