Kyseinen tarina on kopioitu ylilauta.org:in paranormaali-laudalta. Joku anonyymi väittää nähneensä unen tästä, ja päätin sen jakaa tänne kirjaani.
Painotan siis vielä, en ole kirjoittanut tarinaa itse.
Olin ränsistyneen muumitalon edessä. Taivas oli harmaa, nurmikko kellertävää ja kuollutta. Kaikkialla oli hyisen kylmä. Valoa riitti joten oletin että oli päivä. Muumitalo oli harmaansininen ja maali oli halkeillut ja lohkeillut pois. Yksinäiset vuoret näkyivät kaukana suurina seininä.
Menin sisälle ja heti ensimmäiseksi näin sohvan alla jotakin. Kumarruin katsomaan että mitä se oli ja huomasin, että se oli kasa vilttejä, joista pilkisti ruskea häntä. Ravistelin kasaa ja Nipsu paljasti kasvonsa vilttien seasta. Keskellä värikkäitä tilkkutäkkejä paistoi Nipsun harmaanruskeat kasvot ja hän näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä. Häntä pelotti hirveäsi, toinen korvansa oli haljennut ja haava oli valkoinen. Hän vain tärisi ja katsoi minua. Hänen silmistään valui kyyneliä, kun vaipui takaisin värikkäiden vilttien peittoon. Sääliksi kävi, mutta en tiennyt että mitä tehdä auttaakseni häntä. Siirryin keittiöön.
Keittiössä oli Muumimamma. Tuoksu, joka tuli hänen keitoksistaan oli luotaantyöntävä. Katsoin pataan ja näin siellä harmaata ja sakeaa litkua, josta pilkisti jonkinlaisen hanskan näköinen otus. Veikkaan että se oli Hattivatti. Muuta padassa ei ollutkaan. Ainoastaan lientä ja poloinen pieni otus. Mamma sanoi minulle, että ruoka on kohta valmista. Hänen äänensä oli surullinen ja kuihtunut. Se kuulosti siltä, kun Mamma olisi sanonut sen viimeisenä henkäyksenään. Hän oli laiha ja kuihtunut. Arvelin, että heidän laihuutensa johtui ruokavaliosta. Kysyin häneltä mitä oli tapahtunut. Hän vain katsoi minua silmillään, jotka olivat painuneet mustiin kuoppiin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut surultaan sanottua vaan rupesi kyynelehtimään. Päätin antaa hänen olla. Menin yläkertaan ja kuulin Nipsun nyyhkivän: "Ei enää... Niin kylmä..." En vieläkään tajunnut että mitä on tekeillä vaan jatkoin yläkertaan.
Yläkerrassa koputin Papan työhuoneen oveen. Kuulin oven takaa kettinkien kilinää ja lukkojen availua. Oven takana oli kuihtunut Muumipappa, joka muistutti enää vain harmaata luukasaa. Kun hän huomasi minut, hän viittasi minut peremmälle. Työhuoneessa kaikki oli hujan hajan. Kirjoituskonekin oli rikki ja ikkuna oltiin tukittu lankuilla ja nauloilla. Muumipappa tarjosi minulle tuoliaan mutta kieltäydyin. Hän istui itse tuoliinsa. Jostakin syystä mustuneella pöydällä oli kynttilä, joka paloi viimeisiään ja mustepullo ja sulkakynä. Kirjoituskone oli siirretty pöydän nurkkaan ja näin että se oli haljennut. Muutenkin kaikki huoneen tavarat näyttivät siltä kun kosteus tai kylmyys olisi hajottanut ne. En kuitenkaan ajatellut asiaa sen tarkemmin, vaan ajattelin Papan olleen huolimaton ja huoltaneen vanhuuttaan taloa huonosti. Tottahan toki talven kylmyys ja syksyn sateet silloin rapistavat kaiken.
Pappa keskeytti mietteeni nykäisemällä minua hihasta. Hän kaivoi kirjoituspöydän laatikostaan kellastuneen paperipinkan. Tunnistin ne heti hänen muistelmikseensa, mitä hän tarjosi minulle innoissaan. Luin ne läpi. En muista että mitä niissä oli mutta nautin tarinoista, mitä siinä oli. Ne olivat täynnä seikkailua ja iloa. Muumipapan koko iloinen nuoruus. Hymyilin ja kehuin tarinoita. Hänkin hymyili ja näytti ainoalta onnelliselta hahmolta siihen saakka tapaamistani. Hän selosti kuihtuneella äänellä miten hän oli saanut ne viimeinkin kirjoitettua ja toivoi jotakin. Yhtäkkiä kuitenkin keskeytti puheensa ja alkoi kyynelehtimään hymyillen ja sanoi, että siitä ei voi enää unelmoidakaan. Olin juuri tarjoamassa hänelle papereita takaisin ja kysyä että mitä hän tarkoitti kun työnsi muistelmansa laukkuun ja antoi ne minulle. Kiitin häntä ja ajattelin jatkaa tutkimuksiani, sillä halusin tietää että mitä oli tapahtunut. Ovella sanoin vielä Papalle Mamman sanoneen että ruoka on kohta valmista. Hän sanoi minulle, että antaa annoksensa muille kuten tavallista. Jätin Papan huoneeseensa ja jatkoin vielä ylös.
Tulin ullakolle Muumipeikon huoneeseen. Vuode oli AP:n unesta poiketen täysin hajalla. Muumipeikko itse istui ikkunalaudalla. Menin hänen luokseen. Hän oli nälkiintynyt ja kuihtunut. Sanoin, että ruoka on kohta valmista. Tämä käänsi katseensa minuun ja näin että hänen toinen silmänsä oli puhjennut ja täysin mustunut verestä. Muumi sanoi kuihtuneella äänellään jotakin. En vain saanut selvää että mitä. Kysyin jälleen, että mitä oli tapahtunut. Hän vain katsoi minua ja lopulta avasi suunsa kunnolla. "Kellari. Liian pitkä tarina." Sen sanottuaan käänsi päänsä takaisin ulos. Hänen häntänsä oli poikki samalla tavalla kuin Nipsun korva ja vain katsoi kaukaisuuteen surkeana. Muumipeikko oli varmasti surkeimman näköisin mitä olin tavannut. Katsoin ikkunasta ulos ja kysyin että mitä katsoi, hän vastasi: "Odotan Nuuskamuikkusta. Hän tuo pelastuksen."
Päätin juosta rappuset alas koska olin lähellä arvoituksen ratkaisua. Juoksin ohi onnelliselta näyttävän kyynelehtivän Papan. Ohi Nyyhkyttävän Nipsun. Ohi pöytää kattavan Mamman. Laitoin merkille kuusi lautasta. Pappa, Mamma, Nipsu ja Muumipeikko. Kuka vielä?
Kapusin keittiön kautta kellariin. Kellarissa oli paljon kynttilöitä ja ristejä. Se vaikutti ennemminkin haudalta. Ja sitä se olikin. Käytävän päässä oli Niiskuneiti, Niisku, Hemuli, Mymmeli ja Myy vääntyneinä hirveisiin ja kauhuissaan oleviin asentoihin. Menin ruumiiden viereen ja kosketin niitä. Kaikki olivat kohmeessa. Silloin tajusin mistä oli kyse. Samalla hetkellä näin kaksi hahmoa kellarin ovella. Ne olivat Tiuhti ja Viuhti. He sanoivat yhteen ääneen: "Sinä voit vielä pelastautua." Silloin päätin, että juoksen.
Juoksin ja juoksin. Ohitin Nuuskamuikkusen rikotun ja tallotun leirin. Ilma rupesi kylmenemään ja taivas tummenemaan. Ilmeisesti Mörkö oli tulossa jälleen. Hän ilmeisesti piti Muumeja pelon vallassa ja oli syypää kuolemiin ja vammoihin. Hän oli tuhonnut Muumilaakson ja esti kaikkia pakenemasta. Nuuskamuikkunen oli lähtenyt hakemaan apua.
Saavuin Noidan mökille. Se näytti ehjältä ja sisältä kajasti punaista valoa. Päätin mennä sisään ja kysyä Noidalta josko hän keksisi ratkaisun tai auttaisi pakenemaan. Menin sisään ja noita seisoi keskellä mökkiään katsoen minua. Hän oli vanha, mutta oli kuitenkin energinen ja uhkaavan näköinen. Hänen takanaan oli piirretty seinälle pentagrammi. Pentagrammin sakaroihin oli isketty naulat ja nauloissa riippui Nuuskamuikkusen ruumis. Noita katsoi minua ja sanoi: "Hän on liian voimakas. Sinun täytyy paeta." Metsä synkkeni ulkona ja maahan alkoi satamaan lunta. Noita jatkoi: "Koetin manata, tarjosin jopa uhrin", noita viittasi ruumiseen, "mutta hän ei sitä huolinut. Hän on hirviö." Rupesin jälleen juoksemaan.
Juoksin kohti rantaa. Kuulin muumitalolta huutoja. Yhtäkkiä kuulin suurta rytkettä ja ratinaa ja näin muumitalon muuttuvan vitivalkoiseksi. Jatkoin juoksuani. Lumisade jatkui kun saavuin rantaan. Rannassa näytti kaikki olevan ennallaan. Kuitenkin jostakin syystä kaikki veneet olivat rikki. Katsoin kohti kallioita ja näin siellä Haisulin. Haisuli oltiin lyöty kirveellä halki. En jäänyt selvittämään syytä vaan juoksin uimahuoneelle.
Yhtäkkiä eteeni ilmestyi Tuutikki. Hän katsoi minua kylmillä silmillään ja osoitti kohti kallioita ja Haisulin ruumista. Päätin lähteä katsomaan uimahuoneen sijasta, että mitä Tuutikki halusi kertoa. Yhtäkkiä Tuutikki jäätyi. Hän vain jäätyi paikoilleen ilmekään värähtämättä. Hänen takanaan seisoi Mörkö. Mörkö oli ainakin kolme metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Lähdin juoksemaan ja Mörkö seurasi perässäni. Hän örisi ja karjui minulle seuratessaan minua hiljaa lipuen. Juoksin kallioille. Samassa huomasin mitä Tuutikki oli osoittanut. Kallioille oli huuhtoutunut vene, joka oli ehjä. Se oli pieni, jossa oli yksi airo. Mörkö oli kallioiden juurella ja naureskellen hän lähti nousemaan ylös jättäen vanan jäätä ja lunta peräänsä. Päätin ottaa kirveen jolla Haisuli oltiin tapettu ja heittää sen Mörköä päin. Kirves jäi Mörön vatsaan pystyyn. Se jäätyi saman tien ja mörkö hajotti seen yhdellä lyönnillä. Minua alkoi pelottaa toden teolla. Heitin äkkiä laukkuni veneeseen ja lähdin työntämään venettä. Hikoilin ja vene tuntui kylmältä hikisissä näpeissäni mutta se ei liikahtanutkaan. Mörkö lähestyi ja työnsin yhä vain lujempaa ja lujempaa.
Yhtäkkiä vene nytkähti hieman. Työnsin kovempaa ja se lähti liikkeelle. Nytkähdellen se raahautui kohti merta yhä vain helpommin, koska liukas kallio muuttui vain jyrkemmäksi. Lopulta vene tipahti mereen. Mörkö lähestyi joten hyppäsin nopeasti veneen perään.
Tipahdin harmaaseen ja hyiseen veteen. Veden pinta oli tyyni ja ainoat laineet lähtivät minusta ja veneestä. Yhtäkkiä jotakin kolahti takaraivooni ja vajosin hetkeksi sakean veden alle, jossa ei nähnyt muuta kuin takaraivostani vuotavan veren sekoittuvan veteen. Nostin pääni veden pinnalle ja poimin käteeni jäisen kappaleen, joka oli osunut päähäni. Se oli Haisulin jäinen pää. Katsoin ylös kalliolle, missä Mörkö noukki toista kappaletta maasta. Nousin äkkiä veneeseen ja otin airon käteeni.
Soudin niin lujaa kuin vain lähti. Kovempaa kuin olin juossut. Ainoa ääni mikä tyynellä merellä kuului oli mörön huuto ja karjuminen ja melan riehuminen vedessä. Minä soudin ja soudin ja soudin...
Siihen uneni päättyi. Herättyäni hämmästelin untani, mutta unohdin sen pian.