"Mä haen lisää juotavaa" ilmoitin Joonakselle aikeistani nousta sohvalta.
Se tarttui mun käsivarteen ja katsoi järkyttyneen näköisenä. Se oli kieltämättä hieman huvittava noin peloissaan.
"Oot sä hullu? Ota mut syliin!" tuon vaativa ääni sanoi.
Se oli suostutellut mut vaihtamaan komedian kauhuun ja näytti olevan vahvasti sitä mieltä et mun oli suojeltava sitä nyt. Kuka sitä leffaa käskikään vaihtaa kesken kaiken?
Jäin siis sohvalle Joonaksen viereen ja odotin sen itse tekevän niin kuin parhaakseen näki. Se änkesi mun syliin, vetäen vilttiä meidän molempien päälle.
"Onks tää hyvin?" se kysyi meidän ympärillä olevaan pörröiseen vilttiin viitaten.
Ihan kuin mulle ei tarpeeksi kuuma tulisi muutenkin kun sylissä oli tuollainen lämpöpatteri.
Mä nyökkäilin ja kiedoin toista kättäni laiskasti Joonaksen ympärille. Se nojasi muhun etsien itselleen mukavaa asentoa ja tuhisi tyytymättömänä.
Mä sitten rakastin tätä meidän välistä ystävyyttä. Se saattoi kuulostaa sarkastiselta kommentilta mutta ihan tosissani mä olin. Vaikka me välillä huudettiinkin päin yhteen ja vittuiltiin toisillemme jatkuvasti milloin mistäkin turhasta, en mä tätä kehenkään vaihtaisi. Se kaipasi läheisyyttä juuri sen verran kuin mä pystyin antamaan. Loput sen huomionhakuisuudesta kaatui Nikon harteille.. mutta se sopi niille molemmille vallan mainiosti. Joonas tiesi itsekin etten mä ollut sellainen joka sukelsi toisen suuhun heti kuultuaankin sanan alkoholi.
Ovelta kuuluva koputus sai Joonaksen säpsähtämään. Mua se lähinnä vain huvitti. Siirsin toista varovasti kauemmas itsestäni ja nousin ylös.
"Siel on varmaan Annabelle" sanoin nauraen ja lähdin tallustelemaan ovelle.
Joonas tuhahti kiukkuisena ja laittoi leffan pauselle. En kai mä sen olettanutkaan tuollaista yksin katsovan. Ihan kuin Joonaksella olis riittänyt rohkeus sellaiseen.
"Sä saat katua jos toi on totta!" se huudahti mun perään.
Pudistelin päätäni huvittuneena ja avasin oven hitaasti, katsoen kuka oli suvainnut tulla häiritsemään meidän iltaamme. Mun silmät suureni hämmästyksestä kun mä näin oven takana seisovan hahmon. Ei, se ei ollut Annabelle... se oli Olli.
"Hei.. mitä sä täällä?" kysyin lievästi hämilläni.
Se hymyili hermostuneena ja räpelsi takkinsa hihoja. Ulkona oli kylmä ja pimeää. Kävellenkö se oli tuolla pimeydessä tänne talsinut? Sillä oli todella oltava tärkeää asiaa jos tuolla ilmalla oli lähtenyt pikku kävelylle.
Sen katse harhaili pitkin mun puolialastonta kroppaani, joka sai mun posket punoittamaan. En mä ollut edes tajunnut olevani pelkissä boxereissa... mä todella toivoin ettei se ajatellut tätä minään vihjeenä... muuten se sai musta ihan todella väärän käsityksen.
"Mä tulin vaan kun aattelin että.." se ehti sanoa ennen kuin olohuoneesta kuului vaativa käsky.
"Joel tuu jo! Mä haluun takasin syliin!"
Se sai Ollin silmät suurenemaan hämmästyksestä ja yhtäkkiä sen olemuksen valtasi suunnaton levottomuus. Ei kai se kuvitellut mun olevan täällä jonkun jätkän kanssa? Se oli vain Joonas! Ei siitä tarvinnut olla huolissaan.
"Tai ei mitään. Mun pitää mennä!" se sanoi hätääntyneenä ja kääntyi kannoillaan.
Ei helvetti... mä olin juuri aiemmin tänään vaikuttanut siltä kuin olisin kuumeisesti tahtonut sen kanssa treffeille ja samana iltana se kuuli tuon lauseen mun kämpässä, tajuamatta sitä Joonakseksi. Tilanne oli siis kaikkea muuta kuin hyvä...
"Olli venaa!" yritin huutaa sen perään mutta se oli myöhäistä.
Tuo ehti mennä jo. Mun olis varmaan tässä kohtaa pitänyt lähteä sen perään ja selitellä äsköistä tilannetta paremmaksi. Se varmasti sai omanlaisensa käsityksen illan kulusta kun mä tulin avaamaan oveakin pelkät boxerit jalassa...
Ehkä mä sain heittää samalla hyvästit sille ajatukselle että me vietettäis enemmän aikaa yhdessä. Sen olemus kertoi mulle ihan tarpeeksi äsköisestä tilanteesta ja siitä mitä tuo siitä ajatteli. Saati kuvitteli täällä tapahtuneen.
Vedin oven kiinni ja huokaisin syvään. Mä ehtisin selitellä sille asiaa paremmaksi myöhemminkin. Ja voisin pyytää hyvin Joonasta todistamaan asian jos Olli ei mua uskonut.
"Kuka siel oli?" Joonas kysyi mun saavuttua sen näköpiiriin.
Palasin sohvalle sen viereen ja annoin toisen tulla takaisin syliin. Sitähän se oli kaivannut. Kiedoin käteni sen ympärille ja huokaisin hiljaa.
"Ei kukaan" vastasin sen enempää ajattelematta.
Se olisi vain huolestuttanut Joonasta turhaan. Muutenkin se vaikutti olevan tarpeeksi turhautunut siitä mitä siellä bileissä oli tapahtunut. Ei se kaivannut nyt mitään ylimääräistä.
Mä toivoin vaan että Ollilla olisi kaikki hyvin. Ettei kyse ollut mistään vakavasta asiasta. Ei olisi senkään tarvinnut enää moisia stressata. Sillä oli muutenkin ihan tarpeeksi kaikenlaista...
***
Kohta tapahtuu jänniä juttuja :) Jeejee :)