After All

Selonteko

"Mä löysin sen haahuilemasta pitkin pihatietä ja vein sen meidän kämpille nukkumaan" kertasin Ollille eilisen päivän tapahtumia. Meillä oli kerrankin oppitunti samalla käytävällä ja oitis tuon huomattuani mä olin vetäissyt sen luokseni. Mun olis kovasti tehnyt mieli antaa sille muutama pusu heti aamutuimaan mutta en mä viitsinyt muiden nähden. Enhän mä tiennyt mitä Olli ajatteli sellaisesta. Enkä mä tiennyt halusiko se musta yhtään tämän enempää. Mitä se ylipäätään ajatteli meidän edes olevan? En mä tiennyt itsekään.

"Se ei varmaan tuu kouluun tänään?" Olli sanoi kysyvästi.

Mä pudistelin päätäni ja huokaisin. Sitä kävi niin sääliksi huonon tuurinsa kanssa. Juuri kun se kuvitteli löytäneensä ihmisen joka siitä välitti ja oli valmis vastaamaan sen omalaatuiseen läheisyyteen, sitten kävi noin. Kyllä mä ymmärsin sen pelon hylätyksi tulemisesta enemmän kuin hyvin.

"Onks sillä kaikki hyvin?" tuo kysyi.

Sen kysymys oli täysin turha ja se varmasti tajusi sen itsekin. Ei tietenkään ollut. Joonas oli todellisuudessa kovin herkkä tällaisissa tunne-elämän asioissa. Kun sitä loukattiin, sen ainut ratkaisu asiaan oli omien vikojensa etsiminen. Monen monituiset kerrat mä olin sille tolkuttanut ettei se ollut tuon itsensä vika jos joku toinen oli kusipää. Silloin se toinen ei ymmärtänyt hyvän päälle.

"Se on niin hajalla et sattuu edes katsoa" sanoin päätäni pudistellen.

Vaikka mä tiesin ajattelutapani olevan täysin vääristynyt, mä en siitä huolimatta osannut olla onnellinen siitä mitä omassa elämässä tapahtui. Uusi kiinnostava ihminen oli tipahtanut mun eteeni kuin langennut taivaasta ja kaikesta päätellen se kiinnostus oli vielä molemminpuolista. Vaikka se tuntui ihanalta, oli siinä samaan aikaan jotain todella väärää. Ja se johtui vain ja ainoastaan siitä et mun parasta ystävääni oli satutettu.

"Joel hei, oot sä nähny Joonasta?" kuului kysymys mun takaa.

Mä käännyin sen suuntaan ja olin jo lähes refleksinomaisesti vetämässä sitä turpaan. Sieltä olis varmaan pudonnut se kolmas ja viimeinen varoitus ja sitten mä lentäisin ulos täältä. Jostain syystä se ei houkutellut juuri nyt kovinkaan paljoa.

"Olen" vastasin tylysti ja käännyin takaisin Ollin suuntaan.

Se katsoi mua paljon puhuvalla katseella joka oli saada mut räjähtämään siihen paikkaan. Mä en nähnyt yhden yhtä syytä olla ystävällinen Nikolle. Mähän sanoin kokevani suunnatonta vihaa sitä kohtaan ihan vain silkasta empatiasta Joonasta kohtaan. Minkä mä omalle mielenmaisemalleni mitään voin...

"Voisit sä pyytää sitä vastaamaan mun viesteihin?" Niko kysyi.

Sillä oli kyllä pokkaa kuvitella kaikenlaista. Mä tiesin sen sanomattakin ettei Joonaksella ollut vähäisintäkään mielenkiintoa alkaa vastailemaan tuon viesteihin. Turha Nikon oli alkaa edes vaatia sellaista. Ei sillä ollut oikeutta moiseen tekemänsä jälkeen.

"Se pyyntö taitaa olla aika turha, etköhän sä tajuu sen sanomattakin" tokaisin.

Ei tuo kaveri mikään typerys ollut. Käyttäytyi vain kuin sellainen. Kyllä se varmasti tiesi itsekin tehneensä Joonakselle vittumaisen tempun ja kaikesta päätellen alkoi katua sitä pikkuhiljaa.

"Sano edes että mulla on ikävä sitä" Niko huokaisi ja laahusti pois meistä päin.

Jos se olisi loukannut ketä tahansa muuta kuin Joonasta, mä olisin tuntenut jo hieman sääliä. Nyt asia ei kuitenkaan ollut niin. Mun mielessä se oli ansainnut tuon. Joonas taas ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen särkyneen sydämen.

"Mä en ihan tarkalleen edes tiiä mistä täs on kyse mutta Niko vaikutti olevan vilpittömästi pahoillaan" Olli huomautti.

Niinhän se vaikutti. En mäkään nyt sokea sentään ollut. Musta sen katumuksella ei ollut enää mitään merkitystä. Se oli tehnyt niin kuin oli tehnyt eikä sitä saanut enää tekemättömäksi. Kuulosti brutaalilta mutta niin se vain meni. Eipä se minun tietääkseni ollut katumustaan osoittanut edes Joonakselle itselleen. Minusta se kertoi jo aika paljon...

"Niin... mun reaktiot vaan on niin kovin jyrkkiä kun on kyse Joonaksesta" huokaisin.

Olli laski varovasti kätensä mun olkapäälle ja nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä. Olisi silläkin varmasti mennyt tunteisiin jos sen yhtä läheiselle ystävälle oltais tehty samoin.

"Joonas on sulle tosi tärkee" se sanoi.

Niin... niinhän se oli. Ei mulla olis mitään jos Joonasta ei olisi. Tuskin mä olisin täällä enää itsekään ilman sitä. Enkä mä edes liioitellut dramatiikan toivossa. Sitä oli oikeassakin elämässä ihan tarpeeksi. Joonas oli mulle kaikki.

Mä nyökkäilin tuntiessani palan nousevan kurkkuuni. En mä nyt helvetti sentään voinut tämän takia ruveta itkemään! Mä yritin toistella hiljaa mielessäni et mun oli vain pidettävä itseni kasassa.

"Oo mieluummin sen tukena. Kyllä me ehditään viettää aikaa sittenkin kun suurin pöly on laskeutunut" Olli sanoi lohduttaen.

Musta tuntui ihanalta miten se ymmärsi tämän kaiken. Vaikeampaa se olisi tästä tehnyt jos mun olis pitänyt unohtaa Joonaksen olemassaolo ja keskittyä vain meihin. Kärjistetty esimerkki mutta meni perille...

Tartuin Ollia kädestä ja katsoin hymyillen sen lempeän sinisiin silmiin. Kuinka joku saattoikaan olla noin suloinen...

"Kyllä mä sunkin kanssa haluun olla" vastasin päättäväisenä.

Totta kai mä halusin. Se oli varmasti sanomattakin selvää. Kyllä mä varmasti ehtisin olla niiden molempien kanssa kun vaan aikatauluni hyvin ajoitin. Kyllä tämä hyvin meni näinkin kun vaan laitettiin menemään. 

***

Yritetään kerrankin osottaa ees jotain toiveikkuutta näis stooreissa :)