After All

Mononukleoosi

Mä tuijotin kelloa herkeämättä ja odotin vain milloin viisarit pääsivät kohteeseensa ja tekisivät lopun tästä kärsimyksestä. Nämä olivat varmasti mun elämäni pisimmät kaksi minuuttia...

Koko tämä yo-koe oli ollut vielä puolet pahempi kuin mä olin uskaltanut edes odottaa. Ei mulla ollut toivoakaan päästä läpi... ainut asia jonka mä olin osannut, oli mun oma nimeni. Juuri nyt mä halusin vain pois tästä kylmästä ja ahdistavasta salista niin pian kuin mahdollista. Unohtaa koko koettelemuksen ja laskea kaiken toivoni kompensaatiopisteiden varaan... niille olisi todella tarvetta...

Viisarien pysähtyessä tasaan, mä laitoin jokaisen edessäni olevan paperin järjestykseen ja nousin paikaltani. Kävin viemässä ne salin etuosassa oleviin laatikoihin ja palasin sitten hakemaan muita tavaroitani. Nappasin kynät, pyyhekumin ja vesipullon matkaan ja lähdin hiljaa ulos salista.

Ensimmäisestä oli selvitty. Kaikkea muuta kuin kunnialla mutta selvitty kuitenkin. Kuka sitä tiesi vaikka osa mun leväperäisistä selityksistäni olisi osunut edes vähän sinne päin. Tuolla metodilla irtosi ainakin muutama piste! En mä saisi silti noista kasaan edes A:ta...

Astelin portaat alas ja nappasin naulakossa roikkuvan reppuni. Laitoin kirjoitusvälineet sinne ja pullon sivutaskuun. Takkini taskusta mä kaivoin puhelimen ja istahdin naulakkojen alapuolella olevalle penkille.

Viestejä oli sadellut niin Joonakselta ja Nikolta kuin mun mutsiltakin. Se ei ikinä tekstannut mulle...

Niko oli toivottanut onnea ja Joonas puolestaan käski ilmoittaa heti miten koe oli mennyt. Toisessa viestissään se sanoi pääsevänsä yhdeltä ja odottaisi mua ulkokatoksessa hetken. Se tiesi etten mä ollut kirjoitussalissa yhtään kauempaa kuin pakko oli.

Vastasin sille tulevani ulos tuota pikaa ja aloin samalla availla äidiltä tullutta viestiä. Se oli toivottanut tsemppiä ja ilmoittanut joutuneensa vaihtamaan tämän päiväisen työvuoron illan sijaan yöhön. Vastasin sille peukku-emojilla ja lupasin soitella hieman myöhemmin.

Koko koulu näytti jotenkin aavemaisen hiljaiselta kun joka oveen oli teipattu "hiljaisuus!"-lappuja. Eiköhän sen kaikki sanomattakin tienneet et salissa oli parhaillaan kirjoitukset menossa. Mun kohdalta tämä oli luojan kiitos tässä. Keväällä palattais asiaan hieman helpompien kokeiden toivossa...

Kiskoin käytävällä takkia niskaani huomatessani siellä satavan. Joonas nojasi katoksen seinään taputellen jalallaan tahtia kivetykseen. Se näytti olevan taas ihan omissa maailmoissaan...

Avasin oven ja kohtasin Joonaksen uteliaan katseen. Tästä kokeesta ei paljoa kerrottavaa jäänyt...

"No? Miten meni?" se kysyi kiinnostuneena.

Pudistelin päätäni ja laitoin luurini farkkujen taskuun. Aloin kaivaa tupakka-askia esiin ja nyökkäsin pyörätelineiden suuntaan.

"Ihan täyttä tuskaa" huokaisin ja kaivoin sytkärin toisesta taskusta.

Joonas oli tullut pyörällä sen sormissaan pyörittelemästä avaimesta päätellen ja mä taas olin kävellyt kouluun. Mä ajattelin että ehkä raitis ilma olisi hyväksi ennen sulkeutumista tunkkaiseen kirjoitussaliin. Ja paskat... auton bensatankki oli lähes tyhjä enkä mä jaksanut käydä tankkaamassa.

"Ei kai? Mitä kaikkea siinä kysyttiin?" Joonas tivasi.

Mä taas olin unohtanut kaiken siinä kohtaa kun suljin salin oven perässäni. Viisi tehtävää joista piti valita kolme. Ja ikävä kyllä ne eivät olleet mitään yhdistä toisiinsa liittyvät sanat tai ruksaa oikea vaihtoehto-tyyppisiä. Totta kai mä sen verran tiesin että essee-kysymyksiä ne kaikki olisivat mutta olisihan nuo voineet antaa armoa edes vähän. Saatanan ytl...

"Essee-luontoisia vastauksia aiheesta mononukleoosi ja sen jälkitaudit ja niiden hoito" tokaisin turhautuneena ja sytytin huulteni välissä olevan tupakan. Se varmaan auttoikin tähän vitutukseen...

"Joel... mononukleoosi on pusutauti. Samaan verrattavissa kun normi flunssa mut tarttuu vaan syljen välityksellä ja vaikuttaa vähän enemmän nieluun" Joonas tokaisi. Et nyt helvetti voinut olla tosissasi... kyllähän mä siitä olin lukenut! Miksei siitä sitten voinut käyttää vain tuota nimitystä jonkin helvetin nukleoosin sijaan?!

"Sinähän sen tiiät" tuhahdin.

Mä tiesin kyllä ilman muistutustakin ettei mulla ollut yhtään varaa vittuilla Joonakselle. Se oli tullut eilen koulun jälkeen mun luo ja jeesannut pänttäämisessä käytännössä koko illan. Ilman sitä mä en olis saanut sitäkään vähää aikaiseksi mitä nyt.

"Mitä sä siitä kirjotit?" tuo kysyi epäilevänä.

Ihan sanatarkasti mä en muistanut sillä huonon muistini lisäksi mä olin Joonaksen kertomuksen perusteella halunnut jo unohtaa koko asian. Mutta jos se nyt oleellinen tieto oli, niin taisi siitä tulla muutaman sivun esseen sijaan parin lauseen pituinen tiivistelmä sääilmiöistä...

"Vertasin sääilmiöiden vaihteluun ja ilmastonmuutokseen" huokaisin.

Ytl:n biologian kokeiden pisteyttäjällä oli varmasti lystiä mun vastauksia läpikäydessä. Puhumattakaan meidän omasta opettajasta joka antaisi näistä alustavat tulokset. Eikö tuosta hauskasta nyt olisi voinut antaa jo muutaman pisteen?

"Tämän takia bilsan opettaja varmaan painotti niitä termejä" Joonas tokaisi.

Ihanko totta? Mä luulin että pelkästään huvin vuoksi. Ihan vain johtaakseen opiskelijoita harhaan.

"Pitäiskö ysi luokkalaiselle flirttailun sijaan keskittyä enemmän kirjotuksiin?" se kuittasi.

Mikä helvetti sitä oikein risoi?! Ensinäkään mä en millään tavalla ole flirttaillut Ollin kanssa ja anteeksi nyt vain jos mä halusin auttaa sitä pääsemään ulos kiusaamiskierteestä. Helppo sellaisen oli sanoa joka ei ollut joutunut koskaan moista kokemaan.

"Mikä sua oikein vaivaa? Oot sä mustasukkanen?" kysyin ääntäni korottaen.

Mä en juuri nyt ollut sillä tuulella et olisin jaksanut kuunnella Joonaksen vittuilua vähääkään ja vielä jostain sen itse keksimästä asiasta.

"Ehkä! Mä oon jeesannut sua kirjotusten kanssa vaikka kuinka paljon ja Olli on vaan ainut ketä sä ajattelet!" se huudahti. Mä en tiennyt mitä tuohonkin olis kuulunut sanoa. Mä olin siitä vain huolissani.. enkä mä missään kohtaa pakottanut Joonasta auttamaan. Ihan omasta tahdostaan se mun luo oli tullut.

"Mä haluun auttaa sitä koska tiiän oikein hyvin mitä se käy läpi tällä hetkellä. Kyse ei oo mistään muusta" painotin. Hyvin mä olisin osannut nähdä meidät ystävinä muutenkin. Olihan Joonaksellakin Niko! Ei sillä ollut varaa olla mustasukkainen.

"Sori jos sulle on tullut siitä paha fiilis. Se ei oo ollut tarkotus" jatkoin.

Joonas kääntyi mun suuntaan ja hetken katseltuaan nyökkäsi sitten. Se kohotti suupieliään hennon hymyn merkiksi ja halasi mua. Mä kiedoin toisen käteni Joonaksen ympärille ja painoin leukani sen olkapäälle. Ihan kuin mä olisin suostunut vaihtamaan tätä kehenkään. Ei ollut toista mulle yhtä rakasta tyyppiä...

"Noniin herra mononukleoosi, eiköhän lähdetä" tuo tokaisi virnistäen.

Mä tönäisin sen leikkisästi kauemmas itsestäni ja jatkoin matkaani. Joonas otti mun etumatkani kiinni ja ahtautui mun kylkeeni kiinni.

"Mennäänkö illalla vaikka mäkkäriin? Mä tarjoon" yritin lahjoa sitä.

Ei Joonas voinut vastustaa tuollaista, kyllä mä sen tiesin. Ei se ilmaisesta ateriasta kieltäytyisi. Sitä paitsi sen mielestä mäkkäri oli ainoa oikea. Mä pidin enemmän hesestä mut ei mäkissäkään vikaa ollut. Ranskalaiset nyt oli hieman mauttomia mutta sitä ne oli nykyään hesessäkin joten samapa tuo.

"Mennään vaan" se vastasi tyytyväisenä.

Ehkä mä sillä unohtaisin tämän typerän kokeen ja oman tyhmyyteni. Sitä mulla oli aikaa työstää ensi kevääseen asti...

***

Fiksu Joel vauhdissa :) Mitä stooria seuraavaks haluutte? :)