After All

Jälkiviisautta

Dippailin ranskalaisia kurkkumajoneesiin ja naputtelin toisen käden sormilla pöydän pintaa. Joonas ahmi hampurilaistaan ihan kuin ei olisi ruokaa koskaan saanutkaan. Se oli sitten vietävän suloinen syödessään. Niin kovin keskittyneenä siihen mitä teki.

Mä vaan en saanut ajatuksiani pois vituiksi menneestä biologian yo-kokeesta... ja myönnetään että olin mä hieman Olliakin ajatellut.

Me oltiin sovittu että mä heittäisin sen perjantai-aamuna kouluun ja se kertoisi luokanvalvojalleen mistä tässä kaikessa oli kyse. Mä toivoin koko sydämestäni että sen asia otettais tosissaan ja se saisi jotain apua. Eikä tilanne menisi ainakaan pahempaan suuntaan.

"Joel? Kaikki ok?" kuulin Joonaksen kysyvän.

Paremminkin oli joskus mennyt. Toki myös paljon huonommin. Olihan se ymmärrettävästi erikoista että mä olin huikaisevat viisi minuuttia hiljaa.

"On on. Miten nii?" kysyin.

Putsasin suolaisia sormiani paperiin ja ryystin pillillä tarjottimellani olevasta mukista. Skidinä mä olin varmaan kitannut Coca-colaa niin paljon että olin saanut nollatoleranssin sille. Mä en pystynyt juomaan sitä lainkaan ilman että mun alkoi sattua vatsaan. Nykyään mä join siis vain Fantaa tai sooda-vettä.

"Oot vaan ihan omissa maailmoissas" tuo tokaisi.

Oliko se muka jotain uutta? Milloin mä en olisi ollut ihan muualla kuin nykyhetkessä? Mä olin aina jossain kauempana tulevaisuudessa tai pitkällä menneisyydessä. En mä ottanut itsekään itsestäni selvää...

"Oliks se muka uusi asia?" kysyin huvittuneena.

Se sai Joonaksen naurahtamaan ja pudistelemaan päätään. Ei tietenkään ollut. Oudompaa olis ollut se et mä olisin keskittynyt olennaiseen ja jättänyt menneet taakse sekä lakannut murehtimasta tulevasta...

"Sä ehdit vielä hyvin panostaa kevään kirjotuksiin. Älä siitä huoli" se lohdutti.

Mä en ollut ihan varma stressasinko mä sitä mitä tuskaa tämä keväällä tulisi olemaan vaiko sitä miten paskasti mä tähän päivään olin valmistautunut. Huomasitteko nyt? Se oli aina joko tulevaisuus tai mennyt aika. Ei koskaan nykyisyys. Ei vahingossakaan. Jälkiviisaana olikin tietysti ihan helvetin hyvä puhua... se taisi olla ainoa viisaus mitä minulla oli.

"Kiitos luottamuksesta. Mä vaan en taida luottaa itseeni tarpeeks" huokaisin.

Se oli totta. Ja ihan syystäkin. Mä en ollut koskaan osannut asettaa kouluasioita tärkeysjärjestykseen. Mä keksin aina jotain muuta tilalle. Mun järjestyksessäni se koulu oli tärkeydessä viimeinen. Ja arvosanat sen toden totta vahvistivat... mutta toisaalta... miten se muka määritteli minut ihmisenä, mitä todistuksessa luki? Siitä huolimatta et kaikki muut musiikkia ja liikuntaa lukuunottamatta olivat vitosia tai kutosia, mun elämässä oli kuitenkin ihmisiä joista mä välitin. Mulla oli ihmisiä ympärilläni eikä se näkynyt kouluarvosanoissa millainen ystävä mä olin. Sitä mä pidin paljon tärkeämpänä.

"Jos opiskelu himassa tuntuu vaikeelta, sähän voit mennä vaikka kirjastoon" Joonas huomautti hartioitaan kohauttaen. Helppohan sen oli sanoa kun koulumenestys oli sille kaikki kaikessa. Ei sillä ollut oppimisvaikeuksia tai adhd:ta häiritsemässä keskittymistä...

"En mä pysty olemaan niin rauhallisessa paikassa minuuttia pidempään" vastasin.

Ja minuutissa ei kovin pitkälle opiskeluissa edennyt. Vasta nyt mä olin alkanut tajuta et suuri syy siihen miksen mä jaksanut nähdä vaivaa koulun takia, oli se etten mä vain pystynyt keskittymään. Ei niinkään se et mä olisin ollut niin laiska ettenkö olisi jaksanut edes yrittää.

"Mitä jos sä laatisit suunnitelman? Lukisit vaikka ihan vartin pätkissä ja pitäisit pienen tauon ja sitten taas lukisit" toinen ehdotti. Tuo ei kuulostanut lainkaan huonolta ajatukselta. Varttiin mä ehkä juuri ja juuri kykenin. Mutta miten hitossa mä saisin pidettyä taukoni lyhyempänä kuin puoli päivää? Mulla oli paha tapa jäädä kiinni taukoihin...

"Tota vois kyllä yrittää" sanoin hyväksyen sen idean.

Se halusi niin kovasti auttaa että mä olin vähintään yrittämisen sille velkaa. Olisinpa mä voinut lainata edes kirjoituksiin sen fiksuja aivoja päästäkseni läpi. Kyllä mä sitten taas olin valmis palaamaan takaisin omaan tyhmyyteeni.

"Hyvä! Kerro sit miten onnistui" se sanoi toiveikkaana.

Miten se vielä kaikkien näiden kouluvuosien jälkeen jaksoi uskoa et mä olisin muka onnistunut opiskelussa. Mun olis aina pitänyt saada tuloksia heti siinä paikassa eikä vasta myöhemmin. Mulla ei ollut kärsivällisyyttä vähääkään. Ja mikäli kerran valovuodessa ilmestyviä ahaa-elämyksiä ei laskettu, oli opiskelu aika pitkäjänteistä hommaa... 

***

Huomenna jatkuu Jiko :)