After All

Joel yllättää

Koko eilisen illan mun oli tehnyt mieli laittaa Joelille viestiä mutta mä en vain kehdannut. Se oli viettänyt mun kanssa käytännössä koko illan joten kaipasi varmasti himassa ollessaan omaakin aikaa. Toisin kuin minä. Jokainen puhelimeen tullut ilmoitus sai mun kädet hikoamaan kun mä niin kovasti toivoin viestien takana olevan Joelin.

Onneksi mun ei pitkään tarvinnut tuon ajatuksen kanssa kuitenkaan kipuilla kun tuo oli lopulta laittanut viestiä ja kysynyt sopisiko sama aikataulu kuin edellinenkin. Eikä mulla ollut mitään asiaa vastaan joten mikäs siinä.

Hetken verran mä ehdin aivojani nollaamaan koulun jäljiltä jotta jaksoin taas keskittyä uudelleen samaisiin asioihin mitä jo päivällä aiemmin oli läpi käyty. Se kuulosti tylsältä mutta onneksi mä kuitenkin pidin lukemisesta. Mä sain keskittyä kirjoittamaan arvostelua yhdestä lempikirjoistani. Ja sain samalla vielä viettää aikaa myös mulle lähes lempi-ihmiseksi tulleen tyypin kanssa. Oli niitä huonompiakin päiviä ollut...

Porukat oli vielä töissä mun lähtiessä kotoa joten mä jätin niille keittiön pöydälle lapun että mut tavoittaisi kirjastolta. Ne huolestuisi joka tapauksessa jos mä en ilmoittaisi itsestäni mitään. Enkä mä halunnut perääni mitään etsintäpartiota.

Illalla himaan tullessani mä olin joutunut kunnon ristikuulusteluun kun ne oli nähneet meidän pihasta poistuneen auton. Saman tien ilmoille lensi tuhat ja yksi kysymystä siitä kenen kanssa mä viihdyin niin myöhään ja mistä mä tunsin jo ajokortin omaavan kaverin ja ihan kaikkea mahdollista muuta maan ja taivaan väliltä. Itsepä mä toivoin niiden huomaavan Joelin auton...

Mä olin kuitannut kaikki kysymykset sanomalla tavanneeni Joelin niissä bileissä joissa mä parisen viikkoa sitten olin ollut. Mä kerroin sen olevan Joonaksen kavereita. Niin kovasti kun ne Joonaksesta pitivätkin, oli tämä menossa kovaa vauhtia sen edelle.

Istuskelin kirjastossa vakiopaikallani ja odottelin Joelia saapuvaksi. Mulla oli siihen sen verran luottoa että se osaisi tänne ihan itse vaikka tämä tuskin kovinkaan tuttu paikka sille oli. Mä olin kaivanut jo kirjan, tietokoneen sekä tehtävänannon esille. Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle.

Seurailin sivusilmällä ikkunan ohi kulkevia ihmisiä. Ne oli juuri päässeet koulusta ja näytti olevan matkalla kotiin. Tai kuka nyt mihinkin. Mä olin tyytyväinen että me oltiin päätetty tulla tänne. Mulle tämä oli jotenkin turvallinen ja tärkeä paikka. Monet kerrat mä olin paennut kiusaajiani tänne kun tiesin että täällä olisi muitakin. Sellaisia jotka varmasti puuttuisivat asiaan jos jotkut alkaisi huudella asiattomuuksia tai käydä fyysisesti käsiksi johonkin.

Oven kolahtaessa mä siirsin automaattisesti katseeni siihen suuntaan ja olin pudottaa silmät päästäni silkasta shokista. Ovesta ilmestyneellä pitkällä blondilla oli aurinkolasit silmillään ja kiiltävän kaunis nahkatakki päällä. Se nosti lasit silmiltään ja katsoi muhun virnistäen.

"Näytänks mä nyt varmasti siltä etten todellakaan kuulu tänne?" se kysyi.

Mä en meinannut saada sanaa suustani sitä katsoessa. Se oli vetänyt kajaalilla silmiinsä rajaukset ja luomia koristi musta silmämeikki. Sen hiukset oli kammattu piikkisuoriksi olkapäille ja nahkatakin alta pilkottava valkoinen t-paita vain korosti sen kalpeita kasvoja.

"Todellakin" vastasin hieman huvittuneena.

Se asteli tavaroineen mun luo ja istui mua vastapäätä. Mä en olis uskonut sen ottavan tätä näin tosissaan mutta niin vain se kaivoi repustaan koulukirjoja ja muistiinpanovälineet.

"Mitä? Luulit sä et adhd-Joel jaksais vaan istua ja katsoa vierestä kun toinen pänttää?" se kysyi virnistellen.

En toki... mä luulin et adhd-Joel ei tulisi kirjastoon ylipäätään. Saati sitten tekemään koulutehtäviä. Tässä yhdistelmässä mua hämmensi oikeastaan ihan kaikki. Tästä toipuminen tulisikin viemään multa loppuvuoden...

"Mä en vaan ajatellut et sä ottaisit tän oikeesti tosissas" sanoin hämilläni.

En mä halunnut kuulostaa mitenkään loukkaavalta mutta eiköhän se itsekin tajunnut mitä mä ajoin takaa. Se oli monesti puhunut siitä muutenkin miten koulu ei jaksanut kiinnostaa sitä pätkääkään.. nyt se istui yhtäkkiä yläasteen nörtti-pojan kanssa kirjastossa tekemässä läksyjä...

"Osaan mäkin yllättää" se totesi kulmiaan kohottaen.

Toden totta... jos mä yllätyin jo tästä, en mä välttämättä ollut valmis edes näkemään mitä muita ässiä sillä oli hihastaan vedettävänä. Tuon miehen kohdalla mä aloin uskoa jo oikeasti ihan mihin vaan..

"Anteeks jo valmiiks jos mä häiritsen sun tehtäviä.. mä oon itse täysin avuton" se huomautti.

Se ei jaksanut haitata mua. Sitä vartenhan mä alunperin olin luvannut sen kanssa aikaa viettää. Jos mä vain jotenkin pystyin sitä auttamaan, se oli jo saavutus sinänsä. Olihan sekin auttanut mua ihan korvaamattoman paljon tässä viime aikoina. Mä olin sille tämän velkaa. Ja vaikka en olisi ollutkaan, mä halusin tehdä tämän silti. 

***

Seuraava osa on niin söpö etten kestä (: