*OLLI*
Valkoinen seinä mun edessä oli kuin tyhjä paperi. Odotti jotain mitä oli vaikea selittää... se kuvasi kaiken parhaiten myös mun ajatusteni juoksua. Ja oikeastaan myös melko kokonaisvaltaisesti mun koko elämääni. Se oli tyhjää täynnä.
Mä vihasin tällä hetkellä kaikkea mitä mun elämässä tapahtui. Ihan totta... kaikkea. Vanhempiani, koulua, itseäni... tätä saatanan kaupunkia minne mä olin pakotettuna joutunut tulemaan.
Isä oli saanut töitä Oulusta ja koko perheen oli luonnollisesti muutettava mukana. Jos tämä ratkaisu olis ollut vasta kevään heiniä, mä olisin jäänyt kotiin. Mulla olisi ollut vapaus valita eri tavalla. Ihan yhtä hyvin mä olisin voinut jäädä lukioon sinne. Se mun suuntani oli joka tapauksessa. En mä tiennyt mitä olis lähtenyt opiskelemaan joten paras kai se vaihtoehdoista silloin oli. Toisaalta myös ainoa.
Nyt mä jouduin kuitenkin käymään peruskouluni loppuun täällä, ilman ystäviäni. Ilman niitä joiden seuraan mä olin tottunut. Omalaatuiseen huumoriin joka auttoi meidät aina turvallisesti selviämään päivästä kuin päivästä. Täällä edes siitä ei olisi apua...
Mun oli ikävä sitä kaikkea mihin mä olin ehtinyt tottua. Rauhallisuuteen ja siihen että mä oikeasti sain olla oma itseni. Sitä ettei mun tarvinnut pelätä joka ikinen päivä sitä että sainko mä koulussa turpaani jos mulla oli väärän värinen paita päällä. Tai että mun tavaroita heiteltäis ympäri koulua toisten ihmisten päälle ja siitä syytettäis mua itseäni. Ei sellaisessa paikassa ollut hyvä olla. Mun oli vain niin kova ikävä kotiin. Ja tämä paikka ei sitä ollut.
Äiti oli lohduttanut mua sanomalla et kyllä uusia ystäviä saisi varmasti, kun mä olin katsellut himassa kyyneleet silmissä mun kaveriporukan viimeiseksi jäänyttä yhteistä kuvaa. Se oli meidän kasiluokan päättäjäiskuva jonka mun läheisimmän kaverin Tommin, tyttöystävä oli ottanut. Niitä tyyppejä mun oli ikävä...
Ei mun taustoilla paljoa uusia ystäviä hankittu. Koko meidän luokka oli päättänyt heti ensimmäisestä päivästä alkaen vihata mua ja sitä kurssia taisi olla aika pirun vaikea kääntää. Mä olin niiden silmätikkuna koko kouluvuoden loppuun ja toivoin vain parasta ettei niistä kovin moni tulisi perässä lukioon...
Olinhan mä toki jutellut useampaan otteeseen meidän naapurissa asuvan Joonaksen kanssa mutta tuskin meistä koskaan sen suurempia ystävyksiä tuli. Se oli ihan mukava mutta täysin erilainen kuin minä. Todella avoin ja halukas kertomaan omista asioistaan. Iloinen ja luvalla sanoen ehkä hieman hullu...
Toisaalta mistä mä sen motiiveja tiesin. Ehkä se halusi tutustua vain kertoakseen mun asioita eteenpäin ja saadakseen ne loputkin joilla ei musta vielä mielipidettä ollut, vihaamaan mua. Tai sitten mä olin vain ihan liian pessimistinen ja epäilevä kaikkia kohtaan...
Joonas vaikutti oikeasti ihan mukavalta tyypiltä ja juuri sellaiselta joka ei varmasti tekisi pahaa edes kärpäselle. Mutta kai sen käytös selittyi osin myös sillä et se oli mua vanhempi. Lukion toisella jo ja pienempien kiusaaminen tuskin oli lukiolaisen ykköstavoite...
Mä pelkäsin vain etten sopeutuisi tähän koskaan.. kesästä asti me oltiin täällä enemmän ja vähemmän vietetty aikaa ja elokuun alusta muutettu virallisesti. Nyt mentiin jo syyskuuta pitkällä ja tämä vain paheni ja paheni. Tuskin mun kiittämätön ja pessimistinen asenteeni asiaa paljoakaan auttoi mutta en mä tästä mitään iloitsemisen arvoistakaan aikaiseksi saanut.
Päivä kerrallaan mä olin lähempänä sitä hetkeä että pakkaisin kamani ja muuttaisin takaisin kotiin. Mä vannon, mun mielenterveys ei kestänyt tätä enää kauaa... vaihtoehdot alkoi olla pikkuhiljaa vähissä. Joko tämä tilanne muuttuisi tai sitten mä olisin tätä menoa suljetulla tai hautausmaalla...
***
Oon hämilläni, mä oon vielä hengissä! Ensimmäinen työpäivä kuukauden saikun jälkeen ja oon aivan ulkona kaikesta :) Onneks pehmee lasku ja heti kaks seuraavaa päivää vapaata ni voin graindaa teil uusii osii :)