Paula

33. Helenin veljekset

"On varmaan outoa kun kaikki tulee yhtäkkiä pyytämään anteeksi ja alkaa olla mukavia", mutisin ja Patrick nyökkäsi. "Onhan se, mutta samalla helpottavaa. Silti takaraivossa on jotenkin sellanen pieni ajatus siitä, ettei tää kuitenkaan oo vielä ohi. Mun pitäis vaan kerätä itteni ja puhua sekä Markukselle että Matiakselle ihan rauhassa ja kahen kesken. Kyllä mä ymmärrän miksi ne käyttäyty miten ne käyttäyty, mutta samalla mä oon tosi vihanen siitä ettei ne uskonu mua."

"Ja se on hei ihan täysin ymmärrettävää", vastasin ja kumarruin suukottamaan nopeasti Patrickin huulia. "Sä puhut niille sitten kun oot valmis siihen. Eikä kukaan voi pakottaa sua antamaan niille heti anteeksi, koska kyllähän nekin kohteli sua väärin."

Patrick huokas ja ummisti hetkeksi silmänsä. "Mä tiiän, on vaan niin kauheesti kaikkea ajateltavaa ettei mun aivot meinaa aina pysyä perässä Se on raskasta ja välillä myös vähän pelottavaa."

Mä silitin Patrickin poskea. "Mä haluan auttaa sua niin paljon kuin mä vaan pystyn. Kerro mulle vaan mitä mä voin tehdä."

Patrick nousi istumaan ja kääntyi mua kohti tullen ihan lähelle. Se tarttui mun käsiin ja katto syvälle silmiin. "Paula, sä oot auttanu mua jo niin paljon kuin vaan pystyt. Sä uskoit muhun silloinkin kun kukaan muu ei uskonut, sä tutustuit muhun ihmisenä ja sä pysyit mun vierellä kun mä kerroin sulle mun menneisyyden kipeimpiä juttuja. Parasta mitä sä nyt voit tehdä, on vaan olla siinä kuten sä oot tähän mennessäkin ollut."

Mua hymyilytti ja Patrick  nosti kätensä hellästi mun poskelle ja nojautui suutelemaan mua. Mä painauduin lähemmäs sitä ja nostin käteni sen vahvoille käsivarsille. Patrickin huulet suukotti mun suupieltä ja mä annoin sen vetää mut tiukkaan halaukseen.

Mä saatoin vaan toivoa, että muutkin näkis vihdoinkin sen Patrickin jonka mä näin.

***

Markuksen perheen suuri talo kohos mein edessä. Patrick nielaisi ja tuijotti pitkän pihatien päässä kohoavaa kartanomaista rakennusta. "Mä en oo käyny sisällä tuolla melkein vuoteen. Se tuntuu ihan hullulta kun miettii että sitä ennen mä olin siellä melkein päivittäin."

Mä sujautin käteni Patrickin käteen ja johdatin sen sisään pihan suurista rautaporteista. Me oltiin kuitenkin tultu paikalle. Patrick halusi asioihin selkeyttä aivan kuten kaikki muutkin. Markus oli pyytänyt kaikkia paikalle kahdeksalta, ja me oltiin vähän myöhässä.

Patrick oli tullut tänään ensimmäistä kertaa kouluun totuuden selviämisen jälkeen. Sitä oli jo valmiiksi stressannut ihmisten tuijottaminen ja kuiskiminen, mutta tilanne oli ehkä vähän rauhoittunut kun ryhmänohjaajan tapaamisessa Samppa oli toivottanut sen hymyillen tervetulleeksi. 

Pihassa oli tuttuja autoja. Mä tunnistin Matiaksen mustan Porschen, Kurkisuon punaisen Toyotan ja Saken tummanvihreän Nissanin. Mua jotenkin jännitti ihan kauheesti, vaikka mä tunsin jokaisen talossa sisällä olevan tyypin. Kai osa jännityksestä oli ihan vain Patrickin puolesta. 

Portaat tuntui pitkiltä ja Patrick näytti jo siltä että se voisi paeta paikalta. Kun mä kohotin käteni soittamaan ovikelloa, se kuitenkin hengitti syvään ja rauhoittui. Sen kasvoille kohosi tyyni ilme, kun ovi avautui ja Markus Haikala seiso mein edessä.

Markuksen kupariset hiukset oli vähän normaalia sotkusemmat, sen kasvoilla oli tulkitsematon ilme ja kädessä vesilasi. Sen huulet raottu, mutta se sulki ne ennen kuin sanoi mitään. "Öh, tulkaa vaan peremmälle."

Patrick nyökkäsi jäykästi, käveli Markuksen ohitse sisälle ja jätti lenkkarinsa eteiseen. Mä seurasin sen esimerkkiä ja astuin sisään taloon, jossa olin käynyt vain bileissä.