Paula

3. Mä, Janne ja onnelliset ihmiset

Syyskuun loppu

Jokelan juna-asema kuhisi ihmisiä. Oli perheitä, nuoria, pariskuntia, vanhuksia, työmiehiä ja lapsia isovanhempiensa kanssa. Moni oli palaamassa tai tulossa viikonlopuksi kotiinsa, mutta isä lähtisi vuodeksi Afganistaniin.

Olimme kantaneet sen kassin autoon. Siellä ei ollut paljoa tavaraa: parit collegehousut, t-paita, pitkähihainen, sukkia, lenkkarit, viisi kirjaa, hygieniatarvikkeet ja valokuva meistä kolmesta. Se saisi loput varusteet kriisinhallintajoukoilta.

Maastokuvionen armeijapuku näytti hyvältä isän päällä kun se seisoi tyynen oloisena edessämme juna-asemalla. Me oltiin itketty ikävän tuomat itkut edellisenä iltana mutta Janne näytti siltä kuin ei olisi nukkunut koko yönä silmäystäkään. Eikä varmaan ollutkaan. Se oli pukeutunut tummansiniseen t-paita malliseen kauluspaitaan ja mustiin farkkuihin ja vilkuili hermostuneena kelloaan.

Isä olisi poissa kokonaisen vuoden sotilastarkkailijana. Se oli pitkä aika enkä mä jäänyt asumaan Jannen kanssa vain itseni takia. Janne oli äärettömän sosiaalinen ihminen ja äärettömän huono kokki. Se ei varmaan edes selviäisi vuotta yksinään.

Kuulutus kajahti syyskuisen aamun lävitse. Juna tulisi ihme kyllä ajoissa aivan muutaman minuutin päästä. Nielaisin kyyneleet kun isä veti mut tiukkaan halaukseen vasemmalla kädellään. Toisella kädellään se otti syliinsä myös Jannen joka oli jo aivan romahduspisteessä.

"Älkää syökö joka päivä valmisruokaa, jooko? Paula, sä osaat kyllä kokata kunhan seuraat ohjeita tarkasti, mä tiedän sen. Ja pidä huoli Jannesta. Ja älkää hommatko koiraa sinä aikana kun mä oon poissa. Lähetään kaikki kolme jonnekin kun mä tuun takaisin, okei? Ja muistakaa että mä rakastan teitä molempia ihan uskomattoman paljon."

Isän armeijaunivormu tuoksui pesuaineelta, ei isältä. Annoin muutaman kyyneleen valua siihen ja nyökkäsin. "Me ei hankita koiraa tai syyä joka päivä pizzaa. Mä lupaan."
Kun juna saapui humisten ja vinkuen laiturille, isä halasi mua vielä erikseen ja painoi suukon päälaelleni. "Soitan teille kerran viikossa, muistathan sä sen?"
Nyökkäsin ja isä hymyili vielä kerran. Sitten se halasi Jannea ja kuiskasi jotain sen korvaan ennen kuin suuteli sitä, heilautti meille kättään ja lähti kohti junaa.

Mä en olis halunnut antaa sen mennä. Kun se oli kertonut lähtevänsä, olin itkenyt huoneessani koko illan. Mä olisin halunnut pyytää sitä jäämään, sanoa ettei se voisi jättää mua ja Jannea. Mä en tiennyt miten me selvittäisiin ilman sitä.

Kiersin käsivarteni Jannen käden ympärille ja me katsottiin hiljaisuudessa kuinka isä katosi reppuineen ihmisvirran mukana junavaunuun. Jannen silmissä kimalsivat kyyneleet ja mä painoin pääni sen olkapäätä vasten. Me seisottiin onnellisten ihmisten seassa niin kauan että juna oli kadonnut näkyvistämme. Juna-asemat nyt vaan oli sellaisia paikkoja: siellä hyvästeltiin ja tavattiin uudelleen.

Janne liikahti ensimmäisenä. Se pyyhkäisi silmäkulmaansa ja kääntyi katsomaan mua. "Tiedätkö mitä?"
Kohotin kulmiani ja Janne kohotti käsiään pyyhkäisten kyyneleeni pois sormenpäillään. Sen ilme oli yhä surumielinen, mutta se myös hymyili. "Me hankitaan kissa."

***

Muuttaminen oli yksi helvetti. Koko viikko me oltiin myyty turhia tavaroita ja vaatteita pois ja pakattu niitä, jotka saivat lähteä mukanamme Mäntylaaksoon. Janne ei halunnut luopua kirja- ja leffakokoelmistaan ja isä halusi pitää vinyylilevynsä. Mä puolestani pakkasin pahvilaatikoihin kaikki mun taulut, elokuvajulisteet, valokuvat ja jouluvalot. Huoneestani löytyi myös kolme unisiepparia, kaksi suurta kynttilänjalkaa, viisi valaisinta, vanha karttapallo ja televisio. Janne meinasi myydä television netissä, mutta mä taivuttelin sen sanomalla että voisin ottaa sen sitten omaan asuntooni kun muuttaisin pois kotoa.