Paula

31. Langennut enkeli

///

Heissan! Tästä tosissaan tuli muihin lukuihin verrattuna aika pitkä, mutta tuskin se teitä haittaa :D Tänään täällä on ainakin myrskynnyt ihan huolella ja oikeastaan koko päivän, joten oli aikaa oikolukea ja viimeistellä tämäkin luku. Saattaa olla että tähän tulee vielä ihan minimaalisia muutoksia jos huomaan myöhemmin jonkun asiavirheen, mutta tässä luvussa käytäviä asioita puidaan kyllä vielä myöhemmin.

Yrittäkää pysyä perässä ja ihan mahtavaa loppuviikkoa <3

///

Patrick oli paistanut meille banaanilettuja. Se kasasi ne kahdelle lautaselle mein keittiössä, ripotteli päälle mustikoita ja ojensi toisen lautasen mulle. Mä näin että sitä jännitti. Ei se ehkä ääneen sitä sanonut, mutta se oli jotenkin levottomampi ja hermostuneempi.

"Sä stressaat ihan turhaan", huomautin leikatessani banaaniletun puoliksi. Patrick kohotti katseensa muhun ja kohautti olkiaan. "Toivottavasti. Mä oon tottunu siihen että kaikilla mun tapaamilla ihmisillä on ennakko-oletuksia musta, mutta ei se silti oo mukavaa. Ja no Jamin ja mun historia ei oo täynnä ystävällisiä tekoja ja kauniita sanoja."

Mä tartuin Patrickin pöydällä lepäävään käteen. "Mutta tuu sinne avoimin mielin. Jos sä oletat että kaikki vihaa sua, ei niidenkään oo kamalan helppoa lähestyä sua."
Patrick nyökytteli ja silitti peukalollaan mun kämmensyrjää. "Mä lupaan yrittää parhaani."

Mä hymyilin ja keihästin mustikan haarukkaani. "Ja se riittää, usko pois. Mä oon ihan varma että kun ne oikeesti huomaa ettet sä oo mikään kusipää, meillä on ihan hauskaa yhessä. Laila on kiltein ihminen jonka mä tiiän, Joonas on super rento ja Jami...no se on vaan vähän hitaasti lämpeevä. Mutta kyllä sekin oppii tuntemaan sut, niinku oikeesti."

Patrick huokaisi ja vilkaisi kelloa. Laila oli saanut äitinsä auton lainaan ja tulisi hakemaan meiät hetken päästä. Patrick oli makoillut mun sängyllä kun mä olin meikannut ja kysellyt kaikkea mun seinillä olevista valokuvista ja julisteista. Mä olin kertonut sille Eveliinasta ja Aleksista ja mitä niiden välillä oli tapahtunut. Patrick oli ollut yllättynyt ja sanonut sen kaiken kuulostavan enemmän joltain vähän huonolta teinileffalta kuin todellisuudelta.

Mä olin valinnut ylleni vaaleansiniset mom jeansit ja The Beatlesin t-paidan. Janne oli juoksulenkillä ja Jarkko perseili jossain Alvan kanssa, joten me saatiin olla Patrickin kanssa hetki kahdestaan ennen Joonaksen ja Roosan luokse lähtemistä.

"Mä saan sitten illalla kyyin Sebastianilta", Patrick ilmoitti ja pyöritteli lettua haarukallaan. Mä nyökkäsin ja join kulauksen vettä ennen kuin nousin viedäkseni astiat pesukoneeseen. "Onks tein välit nyt ihan okei?"

Patrick nyökytteli ja nousi mun jälkeen. "Joo, ei ne koskaan mitenkään super huonot oo ollu. Me nyt vaan ollaan veljeksiä ja riidellään välillä aika rajustikin, mutta päästään siitä yli."
"Hyvä", mä nyökyttelin ja vilkaisin ulos. Pimeys oli kietoutunut talon ympärille, ja vain katuvalojen kaukainen hohde valaisi pihaa peittävää lumikenttää. Patrick seisahtui mun eteen ja nosti kätensä mun vyötärön molemmin puolin. "Kiitos kun sä jaksat yrittää. Ilman sua mä en olis koskaan suostunu mihinkään illanistujaisiin lähes tuntemattomien kanssa."

Mä hymyilin ja annoin Patrickin suukottaa mun otsaa. "Mä taas oon ihan super onnellinen kun sä suostuit. En osaa edes kuvitella kuinka hankalaa tää sulle on. Samassa tilanteessa mua varmaan ahistais niin paljon että oksentaisin."

"Ehkä mä meinaan koko ajan salaa oksentaa", Patrick naurahti ja silloin auton ajovalot pyyhkäs pihan poikki. "Kyyti tuli. Nyt ei voi enää perääntyä." Mä hymyilin ja Patrick huokaisi syvään. "Ei kai sitten."