Paula

30. Uotien ensimmäinen vauva

///

Hejjj! Ensinnäkin oli ihana lukea tein kommentteja edellisessä luvussa ja huomata, että ootatte tulevaa stooria yhtä innolla ku mie! :D Tää luku on nyt vähän lyhyempi, koska siirsin yhden osan seuraavaan lukuun, josta sitten taas saattaa tulla vähän pidempi :D Mutta hei, voin vaan sanoa että ens lukua kannattaa oottaa, siellä paljastuu nimittäin aika isoja juttuja... :))

///

Eihän me sitten puhuttu. Mä ja Jarkko oltiin kyllä vietetty Tuusulassa pari päivää, mutta missään vaiheessa ei ollut tullut tilannetta kysyä äidiltä sen ongelmista. Se oli koko ajan touhunnut jotain, tai sitten Atte oli ollut paikalla. Puhumattomuus ei sinäänsä yllättänyt mua lainkaan. Kulissit oli kai liian pinttyneet. 

Lumi narisi mun maihareiden alla kun suuntasin kohti läheistä leikkipuistoa. Jami oli kutsunut meidät sinne, eikä mulla ollut mitään tietoa miksi. Tiesin vain että sinne oltiin menossa mä, Laila ja Joonas. Kyseessä oli joku asia, jota Jami ei halunnut puhelimessa selittää.

Loman jälkeen koulu oli tuntunut lähinnä pelkiltä palautettavilta töiltä ja kirjoituksilla pelottelulta. Samppa oli patistellut meitä selvittämään poissaolojamme ja istumaan pakollisilla kursseilla tarpeeksi. Mulle se ei ollut ongelma, mutta koulu stressasi silti. Onneksi penkkarit lähestyi lähestymistään, ja me alotettaisiin lakanoiden maalaaminen ihan pian.

Näin pitkän hahmon jonkin matkan päässä odottamassa mua. Joonaksella oli paksu ruskea talvitakki, punainen pipo ja paksut lapaset käsissään. Se heilautti kätensä tervehdykseen kun mä saavuin lähemmäs. "Moro. Näin sut hipsimässä sieltä niin aattelin jäähä venailemaan. Toivottavasti Jamilla on kaikki okei."

"Musta tuntuu ettei se kutsuis meitä leikkipuistoon jos sillä olis joku tosi akuutti juttu", vastasin ja me jatkettiin matkaa rinta rinnan. Joonaksen intti oli alkanut kuun alussa, mutta se oli päässyt viikonlopuksi Mäntylaaksoon.

Mulla ei ollut hajuakaan mitä asiaa Jamilla oli. Jotain vakavampaa se kai oli, tai niin mä ainakin uskoin. Sen viestissä ei ollut mitään ylimääräistä, ei emojeita, ei outoja täytesanoja tai vitsejä. Se oli lyhyt, etukäteen mietitty eikä lainkaan Jamin tyylinen. 

Me ei juurikaan puhuttu Joonaksen kanssa loppumatkasta. Kai me molemmat mietittiin, millainen Jami meitä leikkipuistossa odotti. Mä totta kai toivoin ihan kauheesti, että sillä oli vaan joku kreisi suunnitelma jonka se halus toteuttaa. Siihen mä en kuitenkaan uskonut.

"Paula!"

Mä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakse. Laila kiirehti suojatien yli pitkässä villakangastakissaan, suuressa pipossaan ja nahkanilkkureissaan. Se piti käsiä visusti taskussa ja hautautui paksun huivin taakse. "Moi Joonas! Mä yritin juosta teitä kiinni mutta olisin varmaan lentäny nurin ennen kuin olisin saanu teiät kiinni."

Mä hymyilin ja Joonas katsahti Lailan kenkien korkoa. "Mä en ymmärrä miten te pysytte tollasilla kengillä pystyssä, varsinkaan talvella. Ihan vitun hullua menoa."
Mä nyökyttelin kun me jatkettiin matkaa. "Mä oon ihan samaa mieltä. Tanssin vanhatkin tennareissa kun taittaisin vaan nilkkani pienissäkin koroissa."

"Meillä oli lukion ykkösellä nasupäivän teemana mummot ja papat. Mä pukeuduin sellaseks kunnon puuma-mummoks ja laitoin jalkaani aivan saatanan korkeat korkokengät. Voin sanoa että sen päivän jälkeen mä oon kiertäny ne ihan saatanan kaukaa", Joonas naurahti ja Laila kohotti kulmiaan. "Wau. Sen mäkin olisin halunnu olla näkemässä."

Joonas pudisteli päätään. "Se oli kauheeta, mutta mä voitin parhaan asun palkinnon joten en valita. Kai mun verkkosukkahousut, leopardimekko ja ihan vitun kauhee turkis teki vaikutuksen."