Paula

1. Lintujen laulu taivaalla

///

Kolme vuotta sitten olin 100 % varma etten _ikinä_ tuu kirjottamaan mitään mikä sijottuu Suomeen enkä ainakaan mitään teinidraamaa. Hupsista keikkaa. Tää tarina on siis tosi erilainen kuin muut mitä oon julkiseks pistäny, ja osittain just sen takia tän julkaseminen jännittää ihan sairaasti. Varmaan hautaudun jonnekin peiton alle heti kun oon tota oranssia nappia painanut.

Ja sitten ihan pari nopeeta juttua: Tän stoorin ensisijainen tapahtumapaikka Mäntylaakso ei siis oo oikee mesta, mutta sijaitsee kutakuinkin Tohmajärven tilalla (rip Tohmajärvi). Joitain mutkia oon vetäny suoraks, liittyen esimerkiks adoptioon jne. Tässä esiintyy mm. huumeita, kiroilua, puhumista mielenterveysongelmista yms. joten jos oot tosi nuori tai muuten vaan koet että noi ei oo ihan siun juttu, kannattaa siirtyä lukemaan jotain muuta :)

Edit: Jos yhtään kiinnostelee niin käy tsekkaamassa miun toinen tarina, Jami, ennen tätä :) Se sijoittuu myös Mäntylaaksoon, mutta vuotta aiemmin Paulan tapahtumia! Niin ollen tämä tarina sisältää _todella paljon spoilereita_ Jamista, joten mieti muutamaan kertaan haluatko upota tämän syövereihin ennen Jamia.

Ei miulla muuta, käykäähän lukemaan ja kertomaan mielipiteitänne kommentteihin!

///

Hautajaiset olivat surullinen, henkilökohtainen ja uskonnollinen tapahtuma. Netti määritteli ne juhlamenoiksi. Se kuulosti samaan aikaan julmalta ja kauniilta. Mä vihasin hautajaisia. Ei niistä kukaan varmaan pitänyt, mutta mä ahdistuin suremisesta. Entä jos en itkenyt tarpeeksi? Entä jos en itkenyt oikean asian vuoksi? Entä jos en itkenyt ollenkaan?

Me seisottiin rivissä kappelin ulkopuolella. Toinen käteni oli isän käsikynkässä ja toinen Jannen. Birgit seisoi Jannen vieressä mustat aurinkolasit silmiensä peittona ja vaaleat hiukset tiukasti poninhännällä.

Isä vilkaisi Jannea ja sitten mua. "Mennäänkö me?"
"Me ollaan jo myöhässä", Birgit mutisi vilkaisten rannekelloaan. "Janne?"
Janne nyökkäsi ja pyyhkäisi kasvojaan, joilla oli surullinen ilme. "Joo mennään. Kyllä tää tästä."

Isä nielaisi katsoessaan Jannea vielä kerran ennen kuin astuimme askeleen eteenpäin.

Urut uhkuivat synkeää ja kumeaa musiikkiaan kun jäimme istumaan takariviin. Birgit laski kukkavihon syliinsä ja nosti aurinkolasit pois. Sen sinisissä silmissä näkyi huoli ja suru, kun se loi silmäyksen kirkon etuosassa lepäävään tammiseen arkkuun.

Isä istui Jannen viereen ja mä sen viereen. Kuuma ilma seisoi kappelissa ja hikoilin mustassa kotelomekossani. Birgit oli suoristanut mun hiukset aamulla ja alimmat suortuvat liimautuivat jo kihartuvina niskaan kiinni. Kesä oli ollut harvinaisen lämmin ja varsinkin näin elokuussa ennätykset paukkuivat rikki.

Musiikki loppui ja eturivistä nousi seisomaan vaaleahiuksinen nainen mustassa, pitkässä kesämekossaan. Naisen meikit olivat valuneet osittain poskille kun se käveli tärisevin jaloin arkun luokse suuri kukkakimppu käsissään. Sitä seurasi pitkä poika, jonka kasvot olivat vakavat, mutta ilman kyyneliä.

"Et ole unessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikoissa, olet valon välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellossa, olet henkäys rakkaasi poskella. Rakkaalle pojalleni Johannekselle", naisen ääni tärisi ja murtui lopulta. Se nojasi vierellään seisovaan poikaan, joka otti kukkavihon naisen käsistä ja laski sen arkun vierelle. Kukkavihossa oli valkoisia ruusuja ja kalloja, jotka keräsivät ikkunoista loistavan auringonvalon itseensä ja näyttivät hehkuvan.

Mä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Jannen ja Birgitin isosiskoa Marieta, mutta yhdennäköisyys oli huomattava. Vaaleat hiukset, hailakan siniset silmät, terävät kasvojen piirteet ja pitkä, solakka vartalo. Pojan täytyi olla Marien toinen lapsi, Jami.