"Mä oon vähä niinku kusesa suhun" poika sanoo hiljaa, tarkkaillen reaktiotani.
En saa sanaakaan suustani, joten nojaudun lähemmäs ja suutelen häntä.
*****
17 vuotias Sarah Wakefield on kyllästynyt olemaan näkymätön. Hän haluaa elää villimmän nuoruu...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
SARAH
Vedän syvään henkeä. Minun on pakko tehdä tämä. Lähden kävelemään käytävän sohvalla istuvaa huppupäistä Alexia. Huppu ja hieman pitkäksi kasvaneet hiukset varjostavat hänen kasvojaan niin, että en näe niitä edes kunnolla. Silti tiedän että se on Alex. Onneksi nyt kaikki muut oppilaat ovat tunnilla, joten meitä ei tulla keskeyttämään.
Pysähdyn pojan eteen seisomaan. Hän ei edes nosta katsettaan minuun.
"Hei" tervehdin.
Nyt hän säpsähtää, nostaa katseensa minuun, ja olen varma, että hänen ilmeensä oli yllättynyt. Ei se varmasti osannut odottaa että minä tulisin vapaaehtoisti puhumaan hänelle.
Lopulta hän vain murahtaa jotain epäselvää vastaukseksi.
"Sinä siis palasit" sanon aloittaakseni keskustelun. "En osannut odottaa että palaisit näin pian" jatkan vielä.
"Niin, minä palasin. Mutta sinun ei ole pakko puhua minulle. Tiedän että nytkin puhut minulle vain säälistä" Alex vastaa ja säikähdän hiukan hänen äänensävyään. Se on niin kylmä. Jos en tietäisi, en uskoisi että tuo on se sama Alex.
Pudistan päätäni. Päätän olla rohkea, ja istahdan sohvalle pojan viereen jättäen väliimme kuitenkin sopivan välin.
" Tiedän että minun ei tarvitsisi puhua sinulle, eikä minun varmasti pitäisi. Mutta minä haluan. Haluan auttaa sinua" sanon varovasti, ja yritän olla suututtamatta Alexia.
Hän tuhahtaa. "Joo, ihan varmasti. Haluat vaan todistaa jotain, et oot parempi ihminen tai jotain"
"En, en todellakaan. Sillä minä tiedän että en ole. Ja minä ihan vilpittömästi vain haluan auttaa sinua" sanon yrittäen vakuuttaa Alexin.
Alex kääntyy katsomaan minua. Näen vasta nyt miten huonona hän on. Hänen silmiensä alla on mustat pussit, hänen kasvonsa ovat kapeammat ja on selvää että hän on laihtunut myös. Lisäksi hänen kaulassaan ja kasvoillaan on suuria kipeän näköisiä mustelmia, ja muutama pieni, jo ruvella oleva haava.
Nielaisen. Tuo näky on ihan kamala. Aikaisemmin Alex oli elämäniloinen ja terveen näköinen. Nyt Alex näytti kuihtuneelta ja ruhjuiselta kuorelta, jossa elämänilosta ei ollut tietoakaan.
Yritän pysyä vahvana, vaikka mieleni tekisi itkeä.
"Miksi?" hän kysyy. "Sinullahan on jo Chase, et sinä minua mihinkään tarvitse" Alex jatkaa.
Pudistan päätäni. "Kyllä. On totta että olen nyt Chasen kanssa yhdessä, ja ettö pidän hänestä oikeasti. Mutta minä silti välitän sinusta. En halua että sinä kärsit" vastaan ja huomaan Alexin silmissä välähtävän jotain. Ehkä iloa? Tai toivoa? En saa siitä kiinni, koska se oli niin pian poissa.
Hetken päästä Alex kääntää katseensa pois, mutta ehdin huomata kyyneleen hänen poskellaan. Yhtäkkiä teen jotain, mitä en osannut odottaa tekeväni. Menen lähemmäs häntä ja kierrän käsivarteni hänen ympärilleen. Tunnen hänen kehonsa värähtävän kosketukseni takia, mutta hetken kuluttua hän jo rentoutuu ja halaa minua takaisin.
En tiedä kauanko me siinä istuimme halaten, mutta toivon sen parantaneen Alexin oloa. Kun viimein irtaannuin halista, huomasin Alexin poskien kostuneen kyyneleistä. Hän yrittää vetää huppuaan kasvojensa peitoksi, häveten itseään.
Tartuin hän kädestään ja kuivaan hihallani hänen kasvojaan. "Hei, ei sinun tarvitse hävetä. Minä ymmärrän" sanon hiljaa ja hymyilen varovasti Alexille.
Hän vastaa hymyyni hieman vaisusti. "Kiitos" hän kuiskaa, ja huomaan miten häneen sattuu. En vielä tiedä mitä hänelle tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta minä saan sen vielä selville. En ole jättämässä häntä yksin.
