Paula

13. Hämy

Musta oli ihana kävellä. Ilma oli tyyni ja viileä, muttei kylmä. Huomasi kuitenkin että pohjoisemmassa talvi alkoi tehdä tuloaan aikaisemmin. Vielä ei ollut yöpakkasia, mutta niitä tulisi hetkenä minä hyvänsä. Annoin the Clashin musiikin rytmittää kävelyäni ja tarkkailin aina silloin tällöin puhelintani pysyäkseni oikealla reitillä.

Jousimiehenkuja oli omakotitaloaluetta, jossa asui juuri niitä keskiluokkaan kuuluvia perheitä koira-aitoineen ja muovikeinuineen. Iiron koti oli kaksikerroksinen talo, jonka alin kerros oli osittain upotettu talon takana kohoavaan mäkeen. Vilkaisin kelloa. Se oli aivan pian kuusi, joten olin ajoissa. Kerrankin. Ja silloin mä tajusin ettei mulla ollut mitään mukana. Ei suklaata, ei viinaa, ei mitään. Hitto, olinpahan mä taas kohtelias.

Kävelin etuovelle jossa luki puisin kirjaimin Holma. Riisuin lapaset, painoin musan pauselle ja kohotin käteni painamaan perinteistä mustavalkoista ovikelloa. Pihalla näkyi olevan hiekkalaatikko, pieni muovinen suihkulähde, jalkapallo ja puinen pihakeinu. Ruoho oli vielä vihreää, ja maata peittivät osittain pihakoivun keltaiset lehdet. Vatsanpohjaa kaihersi jännitys, mutta mä työnsin sen taka-alalle ja kohotin hymyn kasvoilleni.

Ovi avautui ja mä kohtasin Ellenin orvokinsiniset silmät. "Moi! Ihanaa että sä tulit!"
Mä hämmennyin Ellenin halauksesta, joka oli yllättävän lämmin ja tiukka. Sen vehnänvaaleat hiukset oli nutturalla päälaella mutta se oli silti aika lyhyt.

"Mä en tuonu mitään mukana-", aloitin mutta Ellen keskeytti mun lauseen heilauttamalla kättään ja päästäen mut pidemmälle taloon. "Eikä sun tarvinnutkaan tuoda yhtään mitään. Me ollaan Iiron kanssa järkätty kaikki."

Riisuin mun kengät ja laitoin takin Ellenin ojentamaan metalliseen henkariin. Se laittoi sen takaisin peilikaappiin ja heilautti kättään jotta mä seuraisin sitä. Iiron koti vaikutti viihtyisältä. Seinät oli maalattu lämpimän beigeiksi ja jollain talossa oli ainakin selvää silmää sisustukselle. Seinällä oli muun muassa vanhan ikkunan karmit, joihin oltiin viritelty jouluvaloja. Yhdessä nurkassa oli suuri lasipullo täynnä valkoiseksi maalattuja oksia ja matot sopivat verhoihin täydellisesti.

Olohuone ja keittiö olivat yhdistetty ja Iiro seisoi suuren mustan saarekkeen toisella puolella leikaten tomaattia viipaleiksi. Kun se näki meidät, se hymyili ja heilautti vapaata kättään. "Moi!"
Iiro ei ollut keittiössä yksin. Patrick seisoskeli hellan luona ja maustoi parhaillaan pannulla rätiseviä kanoja. Se kääntyi ympäri ja oli selvästi hämmentynyt mut nähdessään. Se vilkaisi Iiroa joka kohotti kulmiaan. "Ellen tarttes myös kaverin, joten mä kutsuin Paulan."

Ellen pyörähti ympäri kattomaan mua ja hymyili yhä. "Haluutko sä käydä hakemassa tuolta olohuoneen vitriinistä sen ainoan punaviinipullon mikä siellä on?"
Nyökkäsin ja käännyin kannoillani. Mitä vittua mä ees tein täällä? En tiennyt, oliko tänne tulossa vielä muitakin mutta aavistelin, että illasta tulisi erityisen kiusallinen. Vitriini oli valkoisen kangassohvan vieressä, ja avasin oven varovasti. Mä inhosin punaviinin makua, joten nostin pullon telineestä irvistäen tahtomattani. Mä olin joskus yläasteen alussa yrittänyt humaltua punaviinillä, mutta se oli ollut lähinnä hiton tuskallista, hidasta ja oksettavaa.

Ellen käänsi radion päälle ja katosi keittiöön. Mä en ees tiennyt mitä ne teki, ja suunnittelin tosissani soittavani jonkun hakemaan mut pois. Paitsi ettei kukaan tulisi; Janne oli yhä Tuusulassa, Jami ja Birgit Ruotsissa ja Laila Järvenpäässä. Ja muita mä en täältä tuntenut.

"Sä voit laittaa sen pullon siihen pöydälle", Iiro huikkasi musiikin ylitse ja mä sain itteni liikkeelle. Siellä ne kokkaili kaikki innoissaan ja mä seisoin keittiön pöydän vieressä viinipullo kädessä niitä katsoen. Olin suorastaan kiusallisten tilanteiden mestari: jouduin niihin tahtomattakin.