Paula

7. Kylän julkinen nyrkkeilysäkki

***

Bussi jätti meidät lähelle Markuksen taloa, Kuukantien kulmaan. Vaikka asfaltti oli halkeillutta ja ilmassa tuoksui pellot, näki heti että tämä oli sitä parempaa seutua. Suuria taloja, suuria ikkunoita, suuria pihoja, suuria järviä ja suuria metsäalueita. Jami tiesi missä Markus asui ja me seurattiin sitä. Sillä oli toisessa kädessään kotontaan ottama viinapullo, johon se oli sekottanut spriteä. Harteillaan sillä oli trenssitakki ja toisessa kädessä tupakka.

Laila kantoi pörrötakkinsa taskussa limpparitölkkiä ja mä olin päättäny mennä vesilinjalla. Mä olin niin uusi Mäntylaaksossa, etten löytäisi kotiin kännissä.

Ilma oli kolea ja kosteus enteili sadetta. Taivas oli tummanharmaiden pilvien peitossa ja kuu vilahteli niiden välistä aina silloin tällöin. Aiemmin päivällä oli tuulenut niin kovaa että ikkunat helis, mutta nyt se myrskytuuli oli laantunut kevyeksi väreeksi.

Kun Jami pysähtyi yhden talon eteen, mun suu loksahti auki. Puheet Haikaloiden rikkaudesta ei todellakaan olleet aiheettomia. Me seisottiin rautaporttien ulkopuolella. Siis vittu oikeiden rautaporttien.

Sitä valtavaa pihaa kiersi goottilaistyylinen rauta-aita piikkeineen kaikkineen ja itse talo kohosi muutamankymmenen metrin päässä. Se oli ihan valtavan kokonen. Siinä oli oikeesti varmaan enemmän neliöitä ku meidän koko pihassa, ja meillä oli ihan hiton iso piha.

Jami nyökkäs hitaasti kun näki mun ja Lailan ilmeet. "Se on vanha museo. Kaks juhlasalia, yli kolkyt huonetta ja niin edespäin. Kukaan ei tiiä mitä vittua nelihenkinen perhe tekee tollasella saatanan kartanolla mutta jos rahaa riittää niin mikäs siinä. Eiköhän mennä sisälle."

Portti oli raollaan ja Jami työnsi sen kengällään auki. Mä nappasin tupakka-askin Jamin takin taskusta ja sytytin itselleni yhden. Tää eliitti-meininki ahisti mua jo nyt ja nostin tupakan huulien väliin.

Ihmisiä oli niin sisällä kun ulkonakin vaikka ilma oli lähellä nollaa. Talo oli vielä suurempi lähempää katsottuna ja bassojen jytke kantautu ulos saakka. Humalaista nuorisoa oli joka paikassa kun Jami käveli portaat kevyesti ylös ja osotti meitä tupakallaan. "Tervetuloa Korpiniemen vanhaan museoon, pappilakin tää on joskus ollut."

Ja sitten se avasi oven.

Ulkona oleva porukka alkoi vaikuttamaan vaan siltä jengiltä, jolta oltiin evätty pääsy taloon. Heti oven takana nimittäin seiso kaksmetrinen korsto joka katto meitä nenänvarttaan pitkin kädet puuskassa. "Mä en usko että te saatte tulla tänne."

Jami virnisti vahingoniloisesti ja tökkäsi miehenalkua viinapullollaan rintaan. "Voi kuule Kurkisuo meillä on kartanonherra Haikalan henkilökohtanen kutsu, usko tai älä."

Kurkisuoksi kutsuttu aloitti vastaväitteen mutta Markus liihotti kuin taikaiskusta paikalle. Kauluspaita oli selvästi joku muoti-ilmiö, koska myös sillä oli sellanen, tosin musta. Se oli kammannut punertavat hiuksensa tarkasti, ja joka ikinen suortuva meni juuri oikeaan suuntaan. Jalassaan sillä oli tavalliset tummat farkut, mutta Off-Whiten keltainen vyö kertoi rahasta.

Se pudisteli ovimiehelleen päätään ja kääntyi sitten kattomaan meitä. Se ei onnistunut hymyilemään aidosti mua ja Jamia katsoessaan, mutta Lailan kohdalla sen huulet käänty pepsodent-hymyyn, joka näytti vielä hyvältä. Niinpä tietenkin, rikas ja komea. Joskus elämä vain oli hiton epäreilua.

"Tervetuloa! Keittiössä on kaikenlaista juotavaa, takapiha on avoinna ja musatoiveet voi esittää suoraan DJ:lle. Saisinko mä kenties sekottaa sulle juoman?" Sen kysymyksen Markus osotti yksinomaan Lailalle, joka vilkas meitä hieman hämillään mutta hymy huulille pyrkien.