Paula

1. Lintujen laulu taivaalla

Jannen silmiin olivat nousseet kyyneleet ja isä piti tätä kädestä. Birgit yritti pitää ilmeensä vakaana, mutta sekin oli selvästi lähellä murtumista. Se kuitenkin puristi huulensa yhteen ja nousi seisomaan. Birgitin miesystävä oli influenssassa, joten vaaleahiuksinen nainen oli tullut meidän seurassamme.

Birgitin korkokengät kopisivat kivisellä lattialla ja äänet kaikuivat kappelin seinistä kun se pysähtyi arkun viereen ja avasi kortin kukkavihon kyljestä. "Jossain kaukana soi laulu hiljainen, sanaton. Vain sydän sen kuulla voi - niin lähellä enkelit on. Johannesta kaivaten, Birgit Uoti ja Pedro Velez."

Meidän vuoromme oli seuraavaksi. Ilma oli painostava ja täynnä sanatonta surua, ja musta tuntui väärältä olla siellä. En ollut ikinä tavannut muita Jannen sukulaisia kuin Birgitin ja sisarusten vanhemmat, joten Johanneksen hautajaisissa olo tuntui melkeinpä väärältä. En mä osannut edes itkeä. Hautajaiset olivat perhekohtainen tapahtuma, mutta Janne oli halunnut meidät mukaansa ja mä kunnioitin sen tahtoa.

Janne nousi seisomaan isä ja mä vanavedessään ja kävelimme kaikki peräjälkeen eteen. Hauta-arkku oli tummaa puuta, jossa puun uurteet näkyivät hyvin. Jannen kädet tärisi kun se avasi kukkavihon muistokortin. "Kun loistat tähtenä iltataivaan, niin näethän meidät päällä maan. Me täällä alhaalla hiljaa aivan, sun tähteäs kirkasta seurataan. Ikuisesti Johannesta muistaen, Janne Uoti sekä Tommi ja Paula Metsälä."
Jannen surumielisyys nosti kyyneleet munkin silmiin.

***

Muistotilaisuus pidettiin vanhalla seurakuntatalolla parin kilometrin päässä kappelilta. Sisällä oli paljon väkeä, valokuvia, ruokaa ja tukahduttavan kuuma ilma. Yhdessä kuvassa Johannes Uoti hymyili leveästi crossipyörän vieressä. Sillä oli vaaleat hiukset, harmahtavat silmät ja tosi leveä hymy.

Mä olin paennu kuoleman läsnäoloa pihakeinuun vajan taakse, riisunut korkokengät ja sitonut hiukset kiinni. Elokuun ensimmäiset päivät olivat olleet koko kesän kuumimmat, mutta me ei oltu nautittu niistä kuten yleensä. Kotona oli ollu aika huono ilmapiiri Johanneksen kuolemasta saakka. Janne oli aivan maassa ja isä käytti loogisesti aikansa sen tukemiseen ja lohduttamiseen. Mä olin syönyt kamalia ja teollisia valmisruokia ja tilannut liikaa pizzaa.

Me muutettaisiin lokakuun alussa Mäntylaaksoon. Tuusulan asunto oli kaaos, Janne oli rikki ja isä paisto enemmän köyhiä ritareita kuin koskaan aiemmin.

Me oltiin käyty jo katsomassa tulevaa kotiamme. Se oli hieno omakotitalo kylän laitamilla rauhallisessa naapurustossa. Naapurissamme asui joku Jannen lapsuudenystävä perheineen ja se oli innoissaan muutostamme. Tuusulan kerrostalolähiön jälkeen omakotitalo suurine pihoineen ilman seinänaapureita tuntui kummalliselta, mutta ihanalta ajatukselta.

Mä heräsin todellisuuteen kun kuulin ruohikon kahisevan oikealla puolellani.

Jami Uoti ei näyttänyt kamalasti Jannelta. Sen hiukset oli tummanruskeat, taipusat ja silmien väri lähempänä harmaata kuin sinistä. "Poltatko sä?"
"Joskus", vastasin ja pyyhkäisin nenääni kämmenelläni. "Oon pahoillani sun veljestä."
Jami kohotti kulmiaan ja istui mun viereen keinuun. Se oli jättäny puvuntakkinsa jonnekin ja sillä oli henkselit kauluspaidan päällä. "Ethän sä ees tuntenu sitä. Turha sun on olla pahoillas, kun en mäkään oikeestaan oo."

Mä kohotin kulmiani ja otin sen tarjoaman tupakan vastaan. "Ai. Anteeks mä en oo ees esitelly itteeni, oon-"
"Paula Metsälä, mulla on kyllä korvat", Jami naurahti ja sytytti tupakkansa. "Sähän oot Jannen... tytärpuoli? Onks se oikee sana?"
"Juu, sitä me useimmiten käytetään", vastasin ja annoin Jamin sytyttää tupakkani. "Se oli aika rikki sun veljen kuolemasta."

Jami nyökkäsi hitaasti. "Janne on tosi hyvä tyyppi. Musta tuntuu silti että se suree vaan Johanneksen muistoa. Johannes oli nimittäin aivan aktuaalinen kusipää. Ei se aina sellanen ollu, mutta nyt pari viime vuotta kylläkin."