novelleja

terassi

Taivas oli kirkkaansininen. Ei tarvinnut kuin vilkaista ylöspäin ja rauha sammutti kehossa jylläävän aktiivisen tulivuoren. Hetken kuului ainoastaan lehtien kahinaa, kun ne tanssivat tuulessa. Sitten aloin kuulla muutakin; lasten huudot ja valtatien etäisen huminan. Keskityin ääniin ja kulkeuduin kauaksi itsestäni ja huolistani.

Sitä kesti vain sekunnin murto-osa. Kaikki ahdistuneisuus palasi kertarysäyksellä tehden jäsenistä raskaat.

Hän paiskoi oven kiinni ja korviini tulvi kiivaita sanoja. Yksitellen he ilmestyivät näköpiiriin ja yksitellen he myös poistuivat. Tuijotin suoraan eteenpäin ja puolihuolittomasti kuuntelin mitä toisella oli sanottavana. Puista, se selitti jotain puista, oivalsin.

Minun teki mieli itkeä, mutta en ollut yksin. Olisin halunnut olla. Halusin kuulla ainoastaan luonnon äänet, mutta niiden sijaan kuulin vain tarpeettomia sanoja ja yksittäisiä sointuja suljetun oven takaa.

Elämäni alkoi yhtäkkiä tuntua äärettömän tyhjältä.

Lopulta sietokykyni rajat kapenivat niin paljon, etten kestänyt enää lintujenkaan laulua. Odotin ja odotin, mutta täydellistä hiljaisuutta ei koskaan tullut. Se sai minut levottomaksi ja mitä kauemmin istuin, sitä enemmän minun teki mieli velloa surussa. En tehnyt niin. Sen sijaan rummuttelin sormia penkin käsinojalla ja kipristelin varpaita.

Tuuli puhalsi yli kasvojen. Pilvi, joka hetki sitten olin nähnyt oikealla, oli lipunut vasemmalle.

Hengitin. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.

Keho tärisi.

Sisällä velloi ahdistuneisuus, joka olisi kadonnut jos olisin sulkenut silmät ja keskittynyt jokaiseen ulkoilman herättämään tunteeseen. Keskityin, mutta se ei kadonnut. Se piileksi kehon koloissa eikä kulkeutunut uloshengityksen mukana ulos kuten olin toivonut. Olin sille katkera, vaikka senkin oli saatava tehdä jotain.

Ovi kolahti kiinni jossain lähistöllä ja jälleen kuulin jonkun puhuvan. Yksinäinen kimalainen pyöri kukkapenkissä terassin aidan toisella puolella. Koira haukkui naapurissa ja epäilin hetken, että se yritti viestittää minulle jotain. Lopulta annoin järjen puuttua peliin ja vakuutin itselleni, että se ei haukkunut minulle. Ja vaikka olisikin, en olisi koskaan saanut tietää haukahduksien todellista merkitystä.

Aurinko, joka tullessani oli ollut korkealla, oli nyt horisontissa. Yksinolo, jota olin vielä puoli tuntia sitten toivonut, painoi hartioita kumaraan.

Ennen tunkkaista sisäilmaa ja äänien hyökyaaltoa, sisintä vihlaisi kaipuu.