novelleja

yöllinen vieras

Aamuyöstä ulko-ovelta kuului ryskettä. Amalian unesta jäykät sormet hapuilivat metallisen lukulampun katkaisijaa. Kun tyttö viimein löysi tummasävyisen aamutakkinsa ja sai unenrippeet karistettua silmistään, hiljaisuus oli syvempää kuin aikaisemmin.

Nuorukaisen askeleet olivat hitaita ja empiviä hänen edetessään kohti puista ovea, joka oli poikkeuksellisesti talon sivussa. Amalia havaitsi liikettä oven ikkunan takana ja pelko levittäytyi ympäri hänen kehoaan vatsanpohjasta alkaen kuin hyökyaalto.

Amalia harkitsi pitkään avaavansa oven, mutta ei uskaltanut kauhun vallassa liikuttaa edes päätään. Hänen ajatuksensa katkesi, kun vanhahko nainen kurkisteli keittiön ikkunasta sisään. Amalia säpsähti ja oli vähällä kiljaista. Rohkaistuen kuitenkin hieman hän uskaltautui napsauttamaan lukon auki ja astumaan ulos. Liiketunnisteiset valot olivat syttyneet ja valaisivat aluetta kirkkaasti.

"Te nuorukaiset valvotte aina yömyöhään!" kimakka ääni kaikui pihalla heti Amalian asettaessa jalkansa suurelle kuistille oven edessä. Tyttö tiesi saman tien, että jokin oli vialla tuossa naisessa. Hänen vaatteensa olivat kutakuinkin normaalit, mutta tämän intensiiviset silmäykset karmivat Amaliaa.

Nainen pehmensi katsettaan, kun Amalia aloitti puhumisen: "Kuule, rouva hyvä, minusta teidän ei pitäisi pyöriä pihallamme tähän aikaan." Tyttö pakotti kasvoilleen jonkin hymyn tapaisen.

Nainen räkätti pitkään Amalian sanoille. Liian pitkään.

"Teen mitä haluan ja missä haluan!" Nauru katkesi kuin veitsellä leikaten ja naisen kasvoilla oli jälleen kuolemanvakava ilme, jossa tyttö oli huomaavinaan jotain vaarallista. Hetkeksi kaikonnut kauhu alkoi hiipiä takaisin.

Paniikki kouraisi Amalian jälleen vietäväkseen. Pienellä vilkaisulla hän sai huomata oven painuneen takaisin lukkoon ja nainen oli huomattavasti kuronut välimatkaa umpeen.

Amalia ei kyennyt enää ajattelemaan selkeästi ja lähti juoksemaan unohtaen, että juokseminen oli aina huono vaihtoehto tämän kaltaisissa tilanteissa.
"Älä koskaan avaa ovea tuntemattomille jos olet yksin!" äidin sanat kaikuivat Amalian päässä tämän pinkoessa pilkkopimeässä metsässä heidän talonsa takana.

Amalia piti itseään todella tyhmänä. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa kun nainen kurkisteli ikkunasta sisään. Kukaan ei täysissä sielun ja ruumiin voimissa tulisi tekemään niin keskellä yötä. Hän oli hypännyt tilanteeseen, joka oli tuttu saduista ja vanhoista kertomuksista.

Tyttö keskittyi kovasti siihen ettei kompastunut mihinkään pimeässä. Hänen kylkeään pisti, hengitys rahisi ja sydän takoi hänen rinnassaan etsien tietään ulkoilmaan. Jalkapohjat olivat tulessa ilman kenkiä juoksemisesta ja hänen oli suorastaan pakko hidastaa kävelyksi. Amalia haukkoi happea ahnaasti pysähtyen nojaamaan käsillä polviinsa.

Raksahdus hänen takaansa sai tytön taas valppaaksi ja hän oli juuri lähdössä juoksemaan..

Amalia havahtui hereille hämärässä, mutta tutussa huoneessaan hiestä märkänä, säikähtäneenä niinkin realistisesta painajaisestaan. Digitaalikello hänen yöpöydällään näytti viittä aamuyöllä. Tyttö muisti kristallinkirkkaasti unensa yksityiskohdat ja kuuli vieläkin sen ryskeen päässään. Kun Amalia rekisteröi ääniä alakerrasta, hän jäykistyi kauhusta.

Joku oikeasti hakkasi heidän oveaan.

AN
tää on yks mun kouluaineista paranneltuna. olin yllättyny miten hyvää tekstiä olin kirjottanut ottaen huomioon et aineet ei yleensä oo mun parhaimmistoa