novelleja

epävarmuutta

Miksi sä yrität tuhota mun sisäisen harmonian?
Miksi mä vilkuilen sun ruskeita silmiä kuin varkain?
Miksi mä toivon, että voisit olla mun, vaikka me ollaan liian nuoria?
Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?

Mä olin onnistunut häivyttämään sun ääriviivat lähes näkymättömiin. Mä olisin pystynyt siihen, mutta sä päätitkin piirtää linjasi takaisin yhä terävämpinä sinne, missä ne olivatkin olleet. Kaipuu ja näkemisen ilo syttyivät hiljalleen ilmiliekkeihin, vaikka kuinka yritin tehdä töitä tukahduttaakseni sen kaiken.

Vihasin sua, vihaan edelleen. Silti jokin myönteinen tunne leviää säteillen mun kehoon aina, kun näen susta vilauksenkin. Viha ja rakkaus tuntuu kulkevan käsi kädessä, ehkä ne kulkeekin. Yritän selvitä tunteiden ristiaallokossa, jossa mua riepotellaan ensin sinne ja sitten tonne.

Mä näin sut taas tänä aamuna. Ilmestyit kulman takaa ja jokin osa mussa aavisti heti, mitä tuleman pitää. En mä osannut siltikään varautua. Pidensin askeleitani, puristin käsiäni nyrkkiin ja negatiivisilla ajatuksilla peittelin ilahtumistani.

Sä oot mulle kuin huume, enkä mä edes tiedä sun nimeä.