Luku 28: Riskillä

2.3K 235 24
                                    

Matiaksen näkökulma:

"Matias, voidaanko mennä sun huoneeseen?" Rene kysyy yhtäkkiä ja mä vilkaisen sitä, sen ilme kertoo kaiken. Sillä on jotain asiaa, mitä se ei halua muiden kuulevan. Toivon, että se ei ole muuttanutkaan mieltään, siinä ettei hanki muita.

"Mennään vaan", sanon ja kävelen Rene perässäni huoneeseen. Päästän sen sisään sinne ja suljen oven.

"Mitä nyt?" kysyn heti ja lysähdän pedatulle sängylleni istumaan. Mua pelottaa ja vatsanpohjasta kouraisee ikävästi.

"Mä en halua tehä sitä lastensuojeluilmoitusta.." Rene toteaa hitaasti. Kohotan sille kulmiani. Jotenkin tuntuu oudolta ajatella, että sen tekeminen on sille niin vaikeeta. Mä kuitenkin yritän parhaani mukaan ymmärtää, mutta en voi tietää täsmälleen kuinka paljon se pelottaa, kun ei ole kokemusta.

"Hyvin se menee", vakuutan, johon se pudistaa päätään.

"Ei, mä haluan puhua mun isälle ensin", Rene toteaa kuulostaen erittäin itsepäiseltä.

Katson sitä järkyttyneenä.

"Ai silläkin uhalla, että se alkaa hakkaa sua?" mä kysyn, johon se nyökkää. Mä puren huultani, mä haluan estää sitä. Mä en kestä nähdä Reneä enää hakattuna. Tavallaan mä kuitenkin ymmärrän, että se haluaa antaa sen isälleen vielä tilaisuuden. En tykkää ajatuksesta, että sen isä hakkaa sen taas. Mua sattuu se ajatus.

"Mä tuun mukaan", ilmoitan hetken mietittyäni ja sen ilme muuttuu hetkeksi jopa vihaiseksi, sitten säikähtäneeksi.

"No etkä tule", se töksäyttää.  Hymyilen sille, nousen ylös. Menen sen luo ja painan huuleni sen arvelle.

Annan huulieni hipaista arpea ja sitten peräännyn hiukan. Rene katsoo mua, sen ilmettä on vaikea lukea, eikä mulla ole tietoakaan, mitä sen päässä liikkuu.

"Älä yritä työntää mua pois", kuiskaan sille ja se laskee katseensa maahan.

"Mä en halua, että se satuttaa sua", Rene sanoo hiljaa.

"Anna mun tulla mukaan", pyydän, johon se nyökkää hitaasti.

"Nytkö?" se kysyy ja nyt on mun vuoro nyökätä. Me ilmoitetaan äidille, että lähdetään lenkille. Ei kovin järkevä valhe, mutta jotain meidän pitää sanoa.

Me ollaan koko matka hiljaa. Meitä molempia taitaa pelottaa. Puolivälissä matkaa, Rene ottaa mua varovasti kädestä ja katsoo sitten tarkkaan mun jokaista liikettä, kuin peläten, että vedän käteni pois.

Puristan sen kättä, saan siitä voimaa ja rohkeutta.

Kun me saavutaan sen talolle, niin mä olen jo lähes kauhusta kankea. Annan Renen mennä edellä ja suljen oven perässäni.

"Faija?" Rene huutaa kysyvästi ja hetken päästä mies örveltää jossain.

Rene vie mua perässään syvemmälle, eikä me kumpikaan oteta kenkiä pois. Ihan kuin varauduttaisiin äkkilähtöön, niin me kai tosin tehdään. Ei sitä voi tietää, jos se hyökkää kimppuun.

Me pidetään edelleen käsistä, kun me saavutaan peremmälle olohuoneeseen. Näen Renen isän, se on se sama känninen mies, joka tuli estää mun ja Renen suutelun majassa.

Sama köntys, sama sekopää. Sillä on vaaleanruskeat rasvaiset hiukset, jotka ovat hieman yli olkapään. Ne ovat takussa ja sojottavat joka suuntaan.

Yllään sillä on musta T-paita ja harmaat perus lökärit. Haistan sen hirveän löyhkän mikä siitä tulee tänne asti. Se on alkoholin, hien ja ties minkä sekoitusta.

Sen silmät ovat samanväriset kuin Renellä, mutta pelottavat ja sen katse on jäätävän raivoisa. Silmien alla sillä on mustat renkaat.

"Mähän oon kieltänyt sua kutsumasta mua faijaks ja mitä vittua sä tulet tänne jonku sun hintti kaverin kaa?"

"Mä haluan puhua sulle", Rene sanoo tyynesti ja mietin, miten se voi olla niin rauhallinen. Puristan Renen kättä lujempaa, se vilkaisee mua. Sen katse on lempeä, rauhoitteleva.

"Painu vittuun", sen isä karjuu ja astuu askeleen uhkaavasti lähemmäs. Se yrittää hyökätä Renen kimppuun, mutta mä toimin nopeammin adrenaliinin virratessa mun kehossa. Työnnän Renen pois mun edestä ja hetkessä sen isä jo onkin hyökännyt mun päälle. Se lyö mua naamaan ja mun ihoa kirvelee.

Mä kuulen, miten Rene huutaa, en pysty keskittymään sanoihin. Suojaan kasvojani niin hyvin, kun osaan sen isän nyrkeiltä.

Asiat tuntuvat menevän niin nopeasti, että tuntuu etten pysy itse mukana. Rene repii isänsä mun päältä. Sen isä ryhtyy lyömään sitä, joka saa mut nousemaan ja vetämään Renen pois sen luota. Miettimisaikaa ei ole edes kymmentä sekunttia, kun vedän Renen mukanani vessaan ja lukitsen oven.

Ulko-ovelle me ei oltaisi ikinä keretty. Sen isä alkaa hakkamaan ovea ja hetken jo pelkään oven pettävän, mutta se onneksi pysyy ehjänä.

Rene on kalpea, mutta ei yhtä järkyttynyt kun mä. Mun kädet tärisevät ja mun hengitys on aika katkonaista. Mä taidan olla paniikissa.

Rene vilkaisee mua, en taaskaan osaa lukea sen ilmettä. Se tulee halaamaan mua, se on ihanan tuttu ja turvallinen.

"Miten me päästään pois?" mä kysyn ääni väristen. Sen isä takoo ovea. Mua pelottaa hetki hetkeltä enemmän, olen varma että tässä se on. Nyt me kuollaan.

Mä istun lattialle ja painan pääni vasten seinää.

"Mä soitan hätäkeskukseen", Rene ilmoittaa ja kaivaa puhelimensa esiin. Mä tuijotan niiden vessan lattiaa ja yritän keskittyä hengittämiseen. Mä huomaan täriseväni.

Pian Rene onkin jo kyykistynyt mun eteen, se katselee mua huolestuneena.

"Pärjäätkö sä?" se kysyy ja mä nyökkään, vaikka mieleni tekisi pudistaa päätäni. Se istuu siihen, antaa jalkojensa lopahtaa. Se vetää mut itseään vasten ja vain rutistaa. Mulle tulee turvallinen olo, huolimatta sen isästä, joka huutaa oven takana jotain moottorisahasta.

"Apu tulee ihan kohta", Rene rauhoittelee. Kun apu viimein tulee, niin ainoastaan sen isää ei viedä pois. Myös se viedään. Se ajatus tulee niin yhtäkkiä, etten mä edes kunnolla tajua, että mun pitää hyvästellä Rene.

Paikalle tulee kaksi sosiaalityöntekijää, joista toinen sanoo haluavansa hetken tilanteen selvityksen jälkeen heittää mut kotiin.

Rene lähtee ensin, sille etsitään uus paikka. Sitä ennen se tosin menee jonnekkin väliaikaispaikkaan.

Me jäädään hetkeksi olohuoneeseen kahdestaan. Juuri ennen Renen lähtöä. Meidän annettiin puhua hetki, olen siitä kiitollinen.

"Kyllä me vielä nähdään", Rene lupaa. Suljen silmäni ja tunnen sen huulet vasten omiani. Ne ovat pehmeät ja lämpimät. Mä en halua olla ilman Reneä.

Sitten sen huulet ovatkin jo poissa, mutta puristan silmiäni kiinni. En halua nähdä sen lähtevän.

Avatessani silmäni taas, se on poissa. Tunnen miten kyynel valuu pitkin poskeani.

PelkuriWhere stories live. Discover now