Luku 16: Löytyykö se enää?

2.3K 223 87
                                    

Matiaksen näkökulma:

Seuraava päivä vain matelee eteenpäin. Äiti tuijottaa puhelintaan, odottaen, että se soisi, mutta mitään ei tapahdu.

Se vain värisee, kun sille tulee viestejä. Se vain vilkaisee niitä aina nopeasti, muttei tee elettäkään kirjoittaakseen.

Mä ja Rene maataan olohuoneen sohvalla, lähekkäin. Mä makaan puoliksi sen sylissä. Äiti ja isä ei hirveemmin kiinnitä siihen huomiota, joka saa minut miettimään jos tulisin viimeinkin kaapista.

Ehkä ne jopa hyväksyisi mut, ei ne ainakaan homofobisia olleet.

Mutta en ainakaan vielä, en ennenkuin Helinä on löydetty ja Renen asiat hoidettu.

Isä katselee telkkarista jotain tylsää sarjaa, jota se ei edes oikeasti seuraa.

Joku pariskunta vaa riitelee keskenään kokoajan ja palaa lopulta yhteen.

Lopulta me kaikki nukahdetaan olohuoneeseen.

Seuraavana päivänä sama toistuu. Tällä kertaa puhelin soi kerran ja me kaikki pompataan pystyyn.

"Elisa tässä moi", äiti vastaa puhelimeen ja me kaikki katsotaan odottavasti. Sen otsa rypistyy hieman, kun se kuuntelee jotakin.

Me kaikki katsotaan sitä odottavasti. Se mumisee jotain puhelimeen ja myötäilee.

"Okei, moikka sitten", se sanoo ja sulkee puhelimen.

"Se oli vaan mummi", se sanoo ja mä huokaisen turhautuneena.

Mä haluan mun pikkusiskon takaisin. Mä purskahdan itkuun, eikä Rene epäile yhtään vaan tulee halaamaan mua.

Se halaa mua tiukasti, se on lämmin ja turvallinen.

Mä tykkään siitä niin vitusti, niin paljon että melkein sattuu. Se haluaa vain olla kavereita, miten mä muka kestän olla kavereita ihmisen kanssa josta pidän niin paljon?

Mä haluan enemmän, paljon enemmän. Mut mä en saa yhtään mitään.

Yhtäkkiä kaikki tuntuu niin turhalta, niin merkityksettömältä.

Mä tarvin Helinän, mä tarvin Renen, mutta ilmeisesti mä en saa kumpaakaan.

Miksen mä saa ikinä mitään?

Mä irtaudun halauksesta.

"Mä meen käymään vessassa", mutisen ja puoli juoksen sinne.

En jää miettimään mitä se ajattelee musta, vaan haluun vaan äkkiä pois sen luota.

Laitan vessan oven lukkoon ja lyyhistyn lattialle itkemään. Kuinka kauan mä jaksan enää?

Kuinka kauan mä jaksan enää, jos mulla ei oo tarkotusta?

Kuinka kauan mä jaksan, jos mun sydän lyö turhaan? Jos mun hengenvedoilla ei oo enää merkitystä.

Olisiko mun parempi kuolleena, olisiko parempi jos mä lopettaisin hengittämisen kokonaan?

Katselen seinän valkoisia laattoja, kuka mä oon enää?

Yhtäkkiä mua ahdistaa niin paljon, että mä alan täristä. Mä en saa henkeä kunnolla, haukon sitä. Mun kylkeen alkaa sattua ja päätä särkeä.

Mua alkaa huimata hapen puute, mutten pysty hengittää kunnolla.

"Matias?" Rene huhuilee ovelta. "Ooks sä okei?"

Päästän jonkun vinkaisun vastaukseksi, koska en pysty vastata.

Oon mä ihan okei. Mä oon ihan okei.

"Avaa mulle ovi", se pyytää ja mä hoipertelen ovelle. Saan lukon käännettyä ja mun jalat lakkaavat toimimasta. Lysähdän polvilleni maahan.

"Rauhoitu", Rene kuiskaa ja tulee myös polvilleen mun eteen. Se näyttää huolestuneelta.

"Mä en saa henkeä", vastaan sille itkien.

"Okei rauhoitu, keskity hengittämiseen, ei oo mitään hätää", se rauhoittelee.

Yritän saada hengitystäni tasaantumaan ja pelkkä Renen läsnäolo rauhoittaa mua hiukan.

Saan hengitykseni tasaantumaan ja rauhoituttua.

"Sä voit kertoo mulle jos sua alkaa ahdistaa", Rene vakuuttaa. Katselen sitä hiljaa.

Se on niin järjettömän hyvännäköinen, mä haluaisin suudella sitä. Katselen sen huulia.

Mä haluaisin vain unohtaa kaiken, suudella sitä kun millään muulla ei olisi merkitystä. Suudella sitä, kuin maailmassa olisi vain me kaksi.

Mä haluaisin painua sitä vasten, vakuuttua siitä, että se kuuluu ainoastaan mulle, ei kenellekkään muulle.

Mä haluaisin suudella sitä niin kauan, että mun pitäisi perääntyä saadakseni happea.

Sekin tajuaa mitä mä katson ja se nojautuu lähemmäs. Uskallan tuskin hengittää ja suljen silmäni.

Mä haluan, että meiän huulet yhdistyy. Välimatka vain lyhenee ja lyhenee.

Sen huulet hipovat mun huulia ja...

Hik.

Me peräännytään ja Rene purskahtaa nauruun.

Hik.

Renen näkökulma:

"Ooks okei?" mä kysyn nauraen, kun Matias kärsii hikasta.

Se ottaa hammasmukin, kaataa siihen vettä ja juo sen kallistaen päätään taakse.

"Nyt oon", se sanoo ku hikka menee ohi.

Tilanne on jotenkin niin koominen, että lopulta me molemmat nauretaan. Ei se varsinaisesti ollut niin hauskaa, mutta nauraminen on helpottavaa ja vapauttaa.

Oi miten mä olenkaan kaivannut nauramista. Miten mä olenkaan kaivannut sitä tunnetta, joka siitä syntyy. Sitä hyvää oloa, mitä se purkaa.

En edes muista, milloin olen viimeksi nauranut kunnolla.

"Helinä on taidettu löytää!" Matiaksen äiti huutaa yhtäkkiä ja me molemmat henkäistään.

Ryntäämme olohuoneeseen.

Helinä on löydetty, mutta kukaan ei kertonut, että elävänäkö vai kuolleena?

Mitä jos se on kuollut, miten saan pidettyä Matiaksen kasassa?

PelkuriWhere stories live. Discover now