Luku 29: Mihin Rene muuttaa?

2.2K 227 64
                                    

Joku oma hömppä kommentti:

Saatte välill koko luvun Renen näkökulmaa. Onks kivaa?  😂

Mut joo, onko teiän mielipide Renestä muuttunut jotenkin?

💭Vanileea💭

Renen näkökulma:

"Ja tässä on sun huone", nainen esittelee ja avaa avaimillaan huoneen oven.

Katselen varovasti ympärilleni. Harmaat seinät, mutta lattia on valkoinen. Lipasto, työpöytä ja päiväpeitto ovat tummansinisiä. Avaan vaatekaapin oven, siellä on pyykkikori.

"Jätän sut purkaamaan tavaroita tänne, mutta hetken päästä tulen kertomaan arviointikeskuksen normeja, sääntöjä ja kyselemään pari kysymystä tähän alkuun", nainen kertoo. Nyökkään tuskin huomaamattomasti, joka saa sen kävelemään pois.

Lysähdän sängylleni istumaan. Miten kaikki muuttui niin nopeasti? Vielä äsken kaikki oli eri tavalla.

Kaikki on vaan niin vaikeeta. Tuijotan kattoa, kunnes kerään itseni ja päätän purkaa tavarat. Niitä ei ole paljoakaan.

Ei kulu kauaa, kun nainen palaa huoneeseen. Se koputtaa ensin pari kertaa, mutta tulee sitten sisään.

"Muistatko mun nimen?" se kysyy ja mä pudistan päätäni.

"Mä olen Jenna, sun oma ohjaaja", se esittäytyy vielä kerran, johon nyökkään. Se istuu alas ja kyselee multa perusjuttuja. Kuten poltanko, juonko ja muuta vastaavaa. Kiistän kaiken.

Sen jälkeen se selittää mulle. Kukaan ei jää tänne, tää on väliaikaismesta. Jokaiselle löydetään uusi paikka tai mahdollisuudet huomioon ottaen voidaan päästää takaisin kotiin.

Puhelin palautetaan puoli yhdeksältä. Yhdeksältä pitää olla omissa huoneissa. Kotiintuloaika on seitsemältä. Loput menee ohi korvien. En jaksa keskittyä.

Kun Jenna häipyy, lysähdän sängylle. Mieleni tekee itkeä kaikki se turvaton olo ulos, vain huutaa ja raivota. Kasaan itseäni hiukan, kunnes ovelta kuuluu pari varovaista koputusta.

Odotan, jos koputtaja tulisi sisään, mutta mitään ei tapahdu. Kuulostelen, jos koputus kuuluisi uudestaan.

Se kuuluu ja nyt kävelen suoraan ovelle, riuhtaisten sen auki. Sen takana mua tuijottaa vaaleatukkainen tyttö, jolla on söpö polkkatukka ja pyöreät posket. Se näyttää vähän pikkutytöltä, mutta kyllä siitä huomaa myös, että se on yläaste ikäinen. Sillä on kirkas hymy.

"Moi?" se kysyy hiukan pelokkaasti, niinkuin ei itse olisi se joka mun oveen tuli koputtamaan.

"Mitä sä haluat?" kysyn tylysti, sen hymy hyytyy vähän.

"Tota mä olen Janette", se esittäytyy ja pyörii hiukan paikallaan. Mä katson sitä hiljaa.

Se katsoo mua odottavasti.

"Oon Rene", murahdan sille, se katsoo lattiaan, sitten taas muhun.

"Tota, haluaisitko tulla mun kaa tekee jotain, täällä on tosi tylsää?" Janette kysyy hiukan hermostuneena.

"Vaikka", mutisen. Mä seuraan sitä pois päin mun huoneesta.

"Mä keksin, lähetään ulos?" se ehdottaa, mä nyökkään hitaasti.

Se johdattaa mut pitkin kyliä, näytellen mulle paikkoja. Se kertoo niistä ja itsestään hiukan. Mä kuuntelen, mutten puhu juurikaan mitään. Janetea se ei näytä haittaavan, koska se tykkää selvästi puhua.

Seuraavana päivänä, me mennään taas ulos. Me mennään laiturille istumaan, se laittaa paskaa musiikkia. En valita, se hoilaa musiikin mukana ihan innoissaan.

Viikot kuluvat nopeasti, Matias ei laita yhtäkään viestiä. Ekoina päivinä mietin syytä, mutta nyt olen vähitellen alkanut käsittää sen, että hänkin kyllästyi. Olisi pitänyt arvata.

Vietän kaikki päivät Janeten kanssa. Sillä ei taida olla hirveästi muita kavereita, mutta ei se mua hirveästi haittaa. Oikeastaan nautin aika paljon sen seurasta. En todellakaan sillä tavalla, että olisin ihastunut siihen tai jotain, mutta jotenkin Janette on niin pirteä, rohkea ja iloinen. Sen seurassa tulee juuri sellainen tunne, että kyllä kaikki onnistuu.

Sen seurassa tulee toivoa, johon en muuten usko. Mä en nimittäin tiedä enää kuka oon, kuka mun kuuluis olla enkä mä näe itseäni edes viikon päähän. Mä en tiedä yhtään mihin meen seuraavaksi, se ahdistaa.

Kolme viikkoa mun tulon jälkeen, Janette ryntää mun huoneeseen koputtamatta. Se pomppii ja huutaa ilosta.

"Mä pääsen takaisin kotiin!" se riemuitsee iloisena ja mä oon onnellinen sen puolesta. Se lopettaa hetken päästä, katselee mua hetken.

"Anteeks, en haluis jättää sua tänne yksin", se pahoittelee, mutta pudistan päätäni.

"Se on vaan hyvä juttu sun osalta", sanon sille, vilpittömästi iloisena sen puolesta. Sitten se ryntää mun luo ja vetää mut halaukseen.

Se tuoksuu ihanalta, mansikkashamppoolta. Sitten se purskahtaa itkuun.

"Mikä on?" mä kysyn, jolloin se niiskaisee ennenkuin onnistuu vastaamaan.

"Sä oot mun paras kaveri enkä mä halua menettää sua", se ilmoittaa ääni täristen.

"Kuule, sä et menetä mua, vaikka sä lähet", sanon sille ja halaan sitä vielä.

Se irtautuu halauksesta aika nopeasti ja mä vilkaisen siinä välissä puhelinta. Ei yhtäkään viestiä.

"Nyt sä voit kertoa mulle kuka se on", Janette ilmoittaa ja mä katson sitä hämmentyneenä.

"Kuka?" mä kysyn, tietämättä mistä se puhuu.

"Se kenen takia oot vilkuillut puhelintas kokoajan", se toteaa tyynesti.

"Mun kaveri", sanon hetken miettityäni, koska mehän sovittiin Matiaksen kanssa, että ei seurustella.

"Ootko varma, että se on pelkästään sun kaveri?" Janette kysyy virnuillen ja mulkaisen sitä vihaisena, joka saa sen hiljaiseksi.

Samana päivänä se lähtee ja mä jään yksin. Taas. En mä Janettea syytä, kyllä mäkin lähtisin jos voisin. Tai no, sen pitääkin lähteä.

Lopulta yhtenä iltapäivänä, mun oveen koputetaan ja pyydetään istumaan toimistoon. Puristan hupparini reunaa, kun kävelen.

Rauhoitu, mietin itsekseni. Saavun toimistoon, jossa Jenna jo odottaakin.

"Me ollaan löydetty sulle uus paikka", se ilmoittaa.

PelkuriWhere stories live. Discover now