Pelkuri

Luku 6: Helinän huolet

Matiaksen näkökulma:

"Matias", joku kuiskaa. Sitten tunnen jonkun koskevan kasvojani.

Herään ja näen huolestuneen Helinän mun naaman edessä.

"Mitä nyt?" kysyn puoliunessa ja vilkaisen kelloa, se on kahdeksan.

"Mun piti vaan varmistaa sulta yks juttu.." Helinä aloittaa epävarman kuuloisesti, hieron otsaani. Päätä särkee.

"No?" mä kysyn ja siirrän peiton syrjään.

"Ei kai se oo joulupukki?"

"Kuka?" mä kysyn hämmentyneenä, kun kaivan vaatteita kaapistani.

"No se sun poikaystävä", se sanoo ja mä naurahdan.

"Helinä, joulupukki olisi liian vanha mulle ja mulla ei ole poikaystävää", mä sanon petaan mun sängyn.

Vaihdan vaatteet häiriintymättä Helinästä, kun se on kuusivuotias niin ei sitä muutenkaan haittaa.

"Mullahan on synttärit kohta", Helinä sanoo hiukan kysyvästi.

"No mitä toivot lahjaksi?" kysyn ja kävelen vessaan pesemään hampaitani. Tavallaan on aika ärsyttävää, kun se seuraa mua jokapaikkaan.

"Mä toivon että sä meet naimisiin sen pojan kanssa", se sanoo innostuneesti ja mä purskautan hammastahnat mun suusta lattialle vahingossa.

"Mitä?" kysyn järkyttyneenä.

"Mutta ei pussailua", se selventää irvistäen ja jättää mut viimein rauhaan.

Pyyhin hammastahna roiskeet lattialta.

Renen näkökulma:

"Miten olisi aamupano?" kysyy yks tyttö, kun mä kömmin ulos mun sängystä. Siristelen silmiäni.

"Ei kiitos", mä murahdan ja se seuraa mua keittiöön.

"Mä voisin vähän auttaa sun tuskasta oloas", se ehdottaa vihjaillen ja lähtee suutelemaan mun kaulaa.

Työnnän sen pois.

"Haista paska, mee panee kurkkua", sanon kopioiden Matiaksen jutun.

"NYT JOKAIKINEN ULOS!" mä huudan ja darraset ihmiset hoipertelevat ulos, kuin zombit. Pari muijaa jää vielä makaamaan, mutta mä ravistelen niitä hetken niin ne lähtevät.

"Koskee myös sua", sanon muijalle.

"Pari päivää sitten sä olisit ollu ihan messissä, mikä sulla nyt on?" se kysyy ja kerää levinnyttä laukkuaan lattialta.

"Ehkä mä oon in love", heitän vitsille ja se kattoo mua turhautuneena.

"No turha luulo, ei kukaan tommosta mieshuoraa vois ikinä rakastaa", se sanoo lähtien. Se paiskaa oven perässään kiinni, enkä mä haluu myöntää sitä, mutta sen sanat sattu.

Sattu niin paljon. Miten musta on ees tullu tämmönen?

Ei kukaan voi koskaan rakastaa mua. Mä mietin, mitä mulle taas oikein tapahtuu, kun yksinäinen kyynel valuu pitkin mun poskea.

Puhelin värähtää mun taskussa ja pyyhkäisen nopeasti kyyneleen pois. Itkeminen ei sovi mulle.

Otan puhelimeni esiin ja hymyilen, kun näen keltä on tullut viesti.

Matias: Nukutko vielä?

Rene: En mä nukkunut kuin ehkä puol tuntia. 😎

Matias: Ai oliks sull joku pano

Rene: Ei

Matias: Ai

Rene: Ai

Matias: Ai?

Rene: Ai

Matias: Ai

Rene: Ai

Matias: LOPETA TOI KUULOSTAA TÄHTIIN KIRJOITELTULTA VIRHEELTÄ

Rene: Mikä oli?

Matias: Se on kirja
Matias: Älä vaan sano ettet oo lukenu sitä

Rene: Mä en lue kirjoja..

Matias: Mä tuun lukee sen sulle nyt!

Rene: Mä luulin että oon ainoo kuka on kiimanen😉

Matias: Ei vaan sun on pakko kuulla se

Rene: Sä voit lukee mulle samalla ku tehään jotaan muutakin (;
Rene: Okei no mun kaa siitä lukemisesta ei tuu yhtään mitään (;

Matias: Mä tuun nyt

Rene: Hetki..
Rene: Kuka antoi sulle luvan tulla tänne XD

Matias: Kutsuin itte itteni

Rene: OMG ELI VOINKO ANTAA ITELLENI LUVAN SUN PUOLESTA PANNA SUA

Matias: Rene mitä vittua

Rene: Voin syyttää darraa ja väsymystä tästä.

Matias: Joo me voidaan unohtaa toi

Rene: Jos oltais kokeiltu asiaa käytännössä niin sitä ei ois helppo unohtaa (;

Matias: Huoh, kuule kurkku oot laimee

Rene: Kurkku?

Matias: Kurkku (;

Rene: (;

Matias: (;

Rene: Kato sä lämpenit mulle vähän
;)

Matias: ?
Matias: Mun silmässä oli kyllä ihan roska

Rene: Haista vittu

Matias: Tuutko avaa mulle oven, oon täss ovella

Matiaksen näkökulma:

Seison oven edessä, kirja kainalossani.

"Tulitko sä oikeasti tänne vaan jotta voit lukea mulle kirjan?" Rene kysyy huvittuneena, kun avaa oven.

Nyökkään tyynesti ja me mennään olohuoneeseen istumaan.

Se istuu mun viereen ja mä alan lukea sille. Ensin se jopa kuuntelee mua, tai ainakaan se ei puhu mitään.

Hetken päästä, kun se on ollut ihan liian kauan hiljaa, mä ihmettelen onko se oikeasti noin keskittynyt.

Vilkaisen sitä ja huomaan sen nukahtaneen. Sen pää lysähtää mun olkapäälle.

Yritän hivuttautua vaivihkaa pois sen alta.

"Älä mene", se mutisee unissaan ja mä huokaisen.

Nojaan päälläni sen päähän, enkä voi sille mitään, että omat silmäni lupsahtavat. Siinä me sitten nukutaan, kaksi ihan erilaista poikaa.

Kaksi ihan erilaista persoonaa, uinuu kevyttä unta olohuoneessa.

Siinä on hyvä nukkua.