Angel ja hänen äitinsä kulkivat kaupungilla osoitellen ja pysähdellen joidenkin liikkeiden kohdalle, joiden ikkunoista näkyi niin hienosti puettuja mallinukkeja, isoja kirjapinoja kuin antiikkista tavaraakin. Muttei kuitenkaan yhtikäs mitään, mikä olisi Angelia kiinnostanut.
Monet liikkeet molemmin puolin kapeaa katua, jolla ei sen kulkenut kummemmin liikennettä kuin ihmisiäkään, olivat sulkeutumassa. Rouva Faraday jäi tutkimaan alennuksella olevia kirjoja, joita oli ladattu laatikoihin liikkeen edessä.
Angel näki vastakkaisella puolella katua pienen sivukujan, joka oli päällystetty epätasaisella kiveyksellä ja huolimattomasti heitetyillä roskilla. Mutta se, mikä tytön huomion kiinnitti, oli kyltti, jossa luki 'Lelukauppa'.
Hänen äitinsä ei edes huomannut tytön kadonneen, niin keskittynyt hän kirjoihin oli.
Kun Angel saapui lelukaupan eteen, tyttö hämmentyi niin, että hänen merensiniset silmänsä laajenivat. Sen julkisivu oli hieman rapistunut, kun maali, joka oli ollut joskus sinistä, hilseili seinistä, ja ikkunan edessä olevat tasot olivat pölyn peittämät. Tasoilla nökötti mitä erilaisimpia nukkeja marioneteistä pienoismalleihin. Niiden hymyilevät kasvot poskillaan hento puna tuijottivat häntä rävähtämättä suurilla silmillään.
Angelia hermostutti hieman. Mutta lopulta uteliaisuus vei veiton, ja hän astui sisään liikkeeseen niin, että ovikello kilahti ja vapautti heikon pölysuihkun hänen niskaansa. Oli selvää, ettei liikkeessä ollut käyty pitkään aikaan. Mutta kuinka se oli mahdollista, jos näyteikkuna oli täynnä noin komeita nukkeja? Angel pohti.
Lattia oli tummaa puuta, eikä todellakaan vaimentanut tytön askelia, jotka tuntuivat halkovan hiljaisuutta kuin räjähdykset. Seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla notkui lisää hymyileviä kiharahiuksisia nukkeja silkkileningeissään ja mekoissaan. Angel pani merkille, että joka ikinen nukke hymyili ja tuijotti häntä niin kuin nälkäinen hyeena. Hän näki monien pahantahtoisten tummien silmien pilkettä näkökentässään kuin loputonta avaruutta.
"Alice! Lopeta tai asiakkaamme pelästyy!" kuului huuto - aivan kuin ääntä ei olisi käytetty vuosikymmeniin. Se kuulosti samalta kuin ovien saranat, joita ei ollut öljytty ikuisuuksiin.
Näkyviin laahusti vanha mies.
Vanha mies tihrusti häntä pienillä tummilla silmillään, joista paistoi viisaus. Miehen iän kuluttamat, harmaat hiukset näyttivät siltä, etteivät olleet kampaa nähneetkään.
Siinä he seisoivat ja tuijottivat toisiaan, vanha mies ja nuori tyttö. Miehen kumarasta olemuksesta tuli mieleen käpristynyt ja kuihtunut lehti, niin hauras, että se murenisi pelkän kosketuksen voimasta. Tyttö taas oli kuin keväällä puhjennut silmu, joka kurotteli kohti aurinkoa, kohti alkavan elämänsä loistetta.
Jokin sanoi Angelille, että vaikka mies näytti yhtä heikolta ja vaarattomalta kuin ihmisenalku, hänen kannatti silti olla varuillaan.
"Tyttöseni!" vanhus raakkui. "Näen, että mieltäsi painaa jokin!"
Angel pani merkille, että yksi nukeista tuntui lähestyvän häntä. Aina kun tyttö käänsi katseensa pois sen pahantahtoisista silmistä, se liikkui lähemmäs ja lähemmäs.
"Vanhempani eivät suostu ostamaan minulle nukkea", hän valitti pienellä lapsenäänellään.
Vanhus hymyili hänelle, ja tämän iho pingottui kireämmälle ja kireämmälle, kunnes oli jo lähes läpikuultava. "Voi lapsiraukkaa. Vanhemmat eivät sitten koskaan ymmärrä, vai mitä?"
"Eivät!" Angel sanoi harmistuneena. Vanhan miehen hymy leveni entisestään, ja jokin siinä sai pikkutytön varuilleen.
Nuket ympärillä olivat avanneet suunsa, mutteivät päästäneet ulos ääntäkään. Ne vain tihrustivat Angelia tyhjillä armottomilla silmillään, kun tämä poistui kaupasta.
Angel juoksi. Hän ei kuitenkaan saanut irti mielikuvaa vanhasta miehestä. Tämän punaisilta näyttävät silmät olivat kiiltäneet omituisesti. Ja tämän sormissa näytti olleen epätavallisen terävät kynnet.
Jos hän olisi jäänyt vielä pidemmäksi aikaa lelukauppaan, olisi paikan autiossa hiljaisuudessa saattanut kuulla vanhan miehen kuiskauksen: "Hyvää syntymäpäivää. Lahjoitin teille itse kuoleman."