The Voodoo Doll

Luku 15: Eliminaatio

//Pahoittelut, etten ole ollut aktiivinen aikoihin, sillä koulukiireet verottivat kirjoittamista. Jos vielä luet tätä tarinaa, kiitän kovasti. Yritän nyt taas julkaista useammin ja saattaa tarina päätökseen!//

Carline huokaisi helpotuksesta, kun valot napsahtivat päälle. Hän konttasi esiin sängyn alta ja suoristautui hitaasti silmäillen varuillaan ympäristöään. Hänen takova sydämensä hellitti hieman kovassa paineessa, ja hermoja kiristänyt silmukka löystyi hänen päänsä ympäriltä, kun hän ei havainnut välitöntä vaaraa.

Se ei silti tarkoittanut, että hän olisi turvassa.

Suurta makuuhuonetta kirjoi vaaleat tapetit, jotka oli päällystetty monenmoisilla piirroksilla. Paikka näytti kaikin puolin normaalin lapsen asumukselta eikä hirviön päämajalta. Yhdellä seinustalla oli vaatimaton vaatekaappi, toiseen nurkkaukseen oli kasattu pino lastenkirjoja ja pehmoleluja. Aivan kuin huoneessa ei olisi käyty enää sen jälkeen, kun kaikki muuttui. Siellä olisi voinut kuvitella edelleen istuvan tytön hahmon kultaiset hiukset valtoimenaan sädehtien, siniset silmät tuikkien kysyvän: Voitko leikkiä kanssani?

Carline tukahdutti puistatuksen. Hänen katseensa lipui huoneessa ja osui sängynpäätyyn, jonka takaa pilkotti jotakin mustaa. Se näytti jonkun jaloilta. Pala nousi taas kurkkuun. Aiemmin vallinnut hetkellinen seesteisyys haihtui savuna ilmaan.

Carline kuitenkin pakotti itsensä rauhoittumaan vetäen muutaman kerran väristen henkeä, vaikka pakokauhu ei ollutkaan kaukana. Hitaasti hivuttautuen tyttö lähti lähestymään kohdettaan ja kurkisti eteenpäin sydän läpättäen.

Kiljaisu purkautui hänen sinertäviltä huuliltaan, kun näki edessään kuolleen pojan ruumiin.

Tämän kullanruskeat hiukset olivat sekaisin, ja silmissä eloton katse, joka tuijotti mitään näkemättä kattoon. Veri oli paennut uhrin kasvoilta, jotka olivat valkeat kuin marmori. Iho näytti silkkipaperinohuelta.

Yksi niistä pojista, jotka Carline etäisesti muisti. Miten tämä oli kuollut? Hän ei nähnyt mitään fyysisiä vammoja tai verta. Pojan mustissa vaatteissa ei ollut yhtäkään repeämää tai tahraa.

Yhtäkkiä mustat silmät alkoivat kieppua pojan päässä villisti kuin karusellissa, tämän keho alkoi nytkähdellä rajusti kuin kouristuksessa. Selkäranka taipui kivuliaan näköisesti kaarelle, ja sylki valui noroina pojan leukaa pitkin lattialle.

Carline kavahti kauhuissaan taaksepäin sätkyttelevän ruumiin luota. Hän törmäsi päistikkaa puiseen yöpöytään takanaan ja tunsi kivun vihlaisun ampaisevan selkärankaa ylöspäin. Kieppuessaan siinä avoimen myrskyn silmässä hän kuitenkin sivuutti sen.

Olihan Carline toki nähnyt hyllytolkulla kauhuelokuvia moneen eri makuun, mutta oli ihan eri asia joutua itse keskelle filmirullaa. Kaikki oli silkkaa painajaista. Loppuisiko se koskaan? Olisiko kohtalo hänelle suosiollinen?

Pojan mustat silmät kohdistivat katseensa häneen. Ruumis oli lakannut liikkumasta, mutta Carline tunsi tuijotuksen jokaisessa ihohuokosessaan. Sen hyisyys tuntui saavuttaneen absoluuttisen nollapisteen lukeman, sillä Carlinesta tuntui kuin tuhat jäistä neulaa olisi seivästänyt hänen sielunsa yhtäaikaa. Koko maailma kylmettyi hänen ympäriltään. Vai jäätyikö hän vain itse sisältä? Hän alkoi täristä kuin horkassa.

Pojan suu vääntyi helvetilliseen virneeseen, joka oli niin leveä, että ulottui korvasta korvaan. Carlinen teki pahaa katsoa ihon luonnotonta venymistä ja kuulla jänteiden ratkeamista, mutta oli niin lamaantunut jyskyttävästä pelosta, ettei kyennyt kääntämään katsettaan. Avuttomuus oli kahlinnut hänen ajatuksensa mielen vankilaan ja painoi lyijynraskaana raajoja kohti lattiaa.

Hiljainen tunnottomuus alkoi virrata Carlinen lihaksiin, kun tämä näki olennon hampaat. Ne olivat sahalaitaiset ja terävät, keltaiset ja pahaenteiset. Ne tuntuivat haluavan päästä hänen kurkulleen.

"Et voi voittaa meitä", se ärisi rintakehästä saakka kumpuavan murinan sävyttämällä äänellä. Kuulosti siltä kuin kymmenen vastaavaa olentoa olisi puhunut samanaikaisesti. Ääni kajahteli omituisen kumeana pään sisällä. "Olet tuhoon tuomittu."

Sitten poika katosi. Hän ikään kuin imeytyi lattian läpi jättämättä mitään jälkeensä kuin ei olisi alunperinkään ollut kiinteää, sitkeästä lihasta ja luusta koostuva organismi. Kuin neste valuu viemäristä alas, hän ikään kuin liukeni maahan rikkoen kaikkia maailman mahdollisia luonnonlakeja.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät Carlinen aivot ehtineet prosessoida sitä. Tytön suu loksahti auki, kun hän toljotti kohtaan, jossa poika vain hetkeä sitten oli maannut. Mitä oli juuri tapahtunut?

"Carline!" kuului ääni hänen takaansa. Käsi tarttui Carlinea tarmokkaasti olkapäästä, ja tämä kirkaisi yllätyksen aiheuttamasta säikähdyksestä, mutta rauhoittui sitten tunnistaessaan Jessyn.

Ystävän ruskeat silmät olivat kuin lautaset, ja yleensä moitteettomasti istuva musta hiuspehko näytti siltä, ettei olisi koskaan kampaa nähnytkään. Uurteisiin peseytynyt huoli sai tämän näyttämään vuosia ikäistään vanhemmalta.

"Jessy", Carline huoahti helpotuksesta takertuen ystäväänsä tiukasti. Tytöt halasivat toisiaan kyynelehtien huojennuksesta ja jälleennäkemisen riemusta. "Säikäytit minut kuoliaaksi!"

"Katso!" Jessy hyssytteli ja osoitti sormellaan Carlinen selän taakse. Tämä kääntyi katsomaan yksinäistä ikkunaa huoneen perällä. Läpikuultavat verhot sen edessä keinuivat aavemaisesti, vaikka se oli kiinni. Kylmä ilmavirta kävi koleana henkäyksenä huoneessa ja viritti jännittyneen tilan heidän ympärilleen.

Tytöt vilkaisivat vaivihkaa toisiaan, ennen kuin päättivät yhdessä tuumin hiipiä ikkunan luokse. He vetivät verhot syrjään, ja kaikkien niiden heijastusten ja kahden kalpean ja pelokkaan tytön kuvajaisen takaa erottui synkeä kuun valaisema pihamaa. He katselivat haikeina toivonkipinä rinnassa kaukana piirtyviä puita ja taivasta, jotka olivat kuin kutsu vapauteen. Ovi paratisiin, portti ulos painajaismaasta, todellisuuden rajat rikkova silta.

Sitten Carline huomasi pihalla jonkin vaalean mytyn, joka oli ripustettu roikkumaan läheiseen puuhun. Mekon liepeet huojuivat ja keinuivat tuulenvireessä. Näytti siltä kuin hahmon ylle olisi sitaistu likaisen harmaa riepu. Sillä oli kasvoillaan karmea maski, joten Carline ei kyennyt erottamaan vainajan kasvonpiirteitä, mutta tunsi sydämessään läpättävän pelon ja kutkuttavan huolen, sillä pelkäsi pahinta.

"Se on Benita!" Jessy huudahti. Tytön ääni oli pingottunut ja kiihtynyt. "Katso ruskeita hiuksia!" Ja toden totta. Uhrilla oli olkapäihin asti ulottuvat suklaanruskeat hiukset, jotka hohtivat hopeana himmeässä kuunvalossa.

Molempien painajaisnäky kävi toteen. Pahoinvoinnin aalto iskeytyi Carlineen, joka oli taas yksi helmi epätoivon kokoelmassa. Jessy taisi tuntea samoin, sillä tämä kääntyi pois ikkunan luota sokeana ja toivottomana, peittäen kasvonsa hihallaan.

Vaikka kumpikin oli unohtanut ajatella ystäviään äärimmäisen hädän keskellä ja keskittänyt kaiken huomionsa hengissä pysymiseen oman itsensä vuoksi, ei tällaiseen tilanteeseen olisi kukaan koskaan osannut varautua.

"T-tämä on minun syytäni", Jessy nyyhkytti ja valui niiskuttaen seinää pitkin alas polvilleen. Carline istui toivottoman ystävänsä viereen jakamaan tuskansa taakkaa eikä aikaakaan, kunnes hänkin liittyi vuolaana virtaavien, happamien kyynelten puroon ja hukkui siihen.