The Voodoo Doll

Luku 4: Kuolemanenkeli

Rouva Faraday vislasi keittiössä hyväntuulisena, kun hän kaatoi parhaillaan pastaa kattilaan. Muutama ripaus suolaa, ennen kuin kattilan kansi kolahti paikoilleen. Angelin lempiruokaa, myhäili rouva Faraday.

Ilta oli jo alkanut hämärtää. Aurinko oli jo miltei kadonnut punahehkuiselta taivaalta, jota ensimmäisten tähtien himmeät loisteet täplittivät.

Angel oli pysytellyt koko päivän phuoneessaan, ja kun hän oli mennyt koputtamaan tyttärensä huoneen oveen kysyäkseen oliko tällä nälkä, tyttö oli vain vastannut haluavansa olla rauhassa. Rouva Faraday oli kohauttanut olkiaan ajatellen, että siellä se pikku tyttö vain touhusi uusien lelujensa parissa, ja palannut takaisin alakertaan.

Kun ovikello soi, ja rouva Faraday meni toivottamaan herra Faradayn tervetulleeksi kotiin lämpimien halausten kera, ei Angelista näkynyt vieläkään merkkiä. Tämä kummastutti heitä kumpaakin, sillä yleensä tytöllä oli tapana juosta sukkasillaan isänsä syliin jo ennen kuin tämä oli edes ehtinyt astua kynnyksen yli.

"Siellä se touhuaa uusien lahjojensa kanssa", rouva Faraday kätki huolensa hilpeän huomautuksen alle. Hän suukotti miestään poskelle ja kiiruhti keittiöön kattamaan pöytää.

Herra Faraday istahti pöydän ääreen voihkaisun saattelemana. Hän rupesi nyreänä mutisemaan työpäivänsä ikävistä puolista ja ymmärtämättömistä työtovereistaan. Rouva Faraday kuunteli vain puolella korvalla ja lisäsi silloin tällöin muutaman sanasen miehensä pitkän puhetulvan väliin. Hänen kätensä askartelivat mausteiden parissa, joita hän lisäsi loppusilaukseksi valmiiden annosten päälle.

"Tuoksuu hyvältä", totesi herra Faraday hieroen käsiään yhteen. Puhetulva oli tyystin tyrehtynyt ruoan tuoksun täyttäessä miehen sieraimet. Rouva Faraday kutsui Angelia syömään, ennen kuin istuutui miestään vastapäätä odottamaan.

Hiljaisuus.

"Angel! Ruoka on valmista!" Rouva Faraday huusi toisen kerran. "Laitoin spagettia tomaattikastikkeella, lempiruokaasi!"

...ei vastausta.

Herra Faraday vilkaisi vaimoaan lievästi huolissaan ja ihmetteli ääneen, mitä nyt oli meneillään. Rouva Faraday vastasi vain olkiaan kohauttaen, että luultavasti Angel leikki piilosta kuten joskus aikaisemminkin. Hän nousi tuolistaan ja sanoi palaavansa pian.

Silti epäilys jäyti vanhan rouvan mieltä, kun hän nousi rappuset ylös toiseen kerrokseen. Angelin huoneesta ei kuulunut yhtikäs mitään. Yleensä tyttö juoksi innosta hihkuen alakertaan kuullessaan, että tänään syötäisiin hänen lempiruokaansa. Rouva Faraday vakuutteli itselleen, ettei se mitään ollut. Luultavasti tytär vain oli piilosilla, tai kenties nukahtanut kesken leikin.

Rouva Faraday rauhoittui hieman. Hän oli sitä lajia, joka kaipasi selityksen kaikkein vähäpätöisimpiin ja mitättömimmiltä tuntuviin ongelmiin. Kuten siihen, miksei hänen tyttärensä ilmestynyt illalliselle ajoissa.

Kolmannessa kerroksessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei kuulunut iloisia naurahduksia, ei hihkaisuja. Vain seinän vierustalla nököttävän kaappikellon tikitykset. Rouva Faradaylla tuli tahtomattaan epämukava olo. Hän jatkoi itsensä vakuuttamista siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä omassa talossaan kulkemista. Kuinka naurettava ajatus! hän sätti itseään.

Mutta rouva Faradayn kaltaisilla terävillä ihmisillä oli kyky aistia, jos jokin oli pielessä. Ja tällä kertaa jokin oli pahasti pielessä.

"Angel, muru? Oletko siellä?" rouva Faraday kysyi varovasti koputettuaan oveen ensin muutaman kerran. Sisällä oli kuolemanhiljaista. Se oli sellaista hiljaisuutta, jossa saattoi korostetusti kuulla oman tihenevän hengityksensä ja sydämenlyönnit, jotka täyttivät aution hiljaisuuden aukot.

Ei vastausta. Ei mitään.

Rouva Faraday tempaisi lukitsemattoman oven auki.

Hänen katseensa tiiraili koko huoneen halki. Kaikki oli paikoillaan, kunnossa ja siistinä. Mutta hän ei päässyt eroon siitä tunteesta, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Missä Angel oli? Missä hänen kultakutrinen, suloääninen ja iloinen tyttärensä oli? Se, jolla oli siivet kuin enkelillä, sydän kultaakin puhtaampaa, silmät merensineä syvemmät, ja nauru heleä kuin linnunlaulu.

"Hei... äiti. Me odotimmekin sinua."

Rouva Faradayn sydäntä kouraisi, kun hän kääntyi katsomaan suuntaan, josta ääni oli tullut. Ja tukahdutti kirkaisun.

Olennolla oli samat merensiniset silmät kuin Angelilla. Ne eivät olleet ne silmät, joiden tuulten nostattamat kevyet laineet pyyhkivät rannikkoa. Niissä pauhusi myrsky, kun raivoava meri pyyhkäisi kaiken armottomasti pois tieltään. Ja niiden katse oli iskostunut rouva Faradayn kasvoihin. Kasvot olivat kuin Angelin kasvot, mutta kalpeat ja iho pingottunut kireälle. Hiukset olivat enää pelkkä muisto kultaisesta sädekehästä. Sen lisäksi niissä oli jotain tummanpunaista...

"Angel? Mitä... mitä sinulle on tapahtunut?" rouva Faraday kähisi, kun oli ensijärkytykseltään saanut äänensä takaisin.

Angel ei vastannut. Hän irroitti katseensa äitinsä kasvoista ja käänsi ne hitaasti alaspäin. Hän veti esiin nuken. Sen kulahtaneen ja vanhan nappisilmäisen nuken. Angel nosti taas katseensa äitiinsä, ja tämän suupielet nousivat mielipuoliseen virneeseen, joka ei sopinut ollenkaan pienen tytön kasvoille. "En... ole enää enkelisi...", hän kuiskasi. "Olen nyt kuoleman enkeli."