The Voodoo Doll

Luku 16: Ikuinen kärsimys

Meredith säpsähti hereille. Kylmä hiki oli liisteröinyt paidan kiinni hänen selkäänsä, ja pulssi hakkasi tuhatta ja sataa. Hän huomasi makaavansa kovalla ja likaisella kaakelilattialla pölyisessä ja vanhassa vessassa.

Hän nousi varovasti istumaan ja tunsi kivun viiltävän käsivartensa lihaksia. Hän parahti tuskasta. Ehkä hän oli loukannut sen kaaduttuaan tajuttomana maahan. Mutta miten ihmeessä hän oli tänne vessaan päätynyt?

Seinällä roikkui vinksin vonksin rikkinäinen peili, jonka tahrat olivat vallaneet lähes kokonaan. Teräviä säpäleitä lojui maassa aivan lavuaarin juurella. Seiniltä oli jo kuoriutunut osa maidonvaaleasta, kukkakuvioisesta tapetista, ja kaikki huoneen metalliosat olivat ruostuneet. Epämiellyttävä haju tunkeutui Meredithin nenään.

Tyttö lähti hoippumaan kohti lavuaaria veden toivossa. Hän nojautui lysähtäen vasten allasta tuntien viimeistenkin voimanrippeiden valuvan ulos hänestä. Meredith avasi vesihanan, mutta pettyi huomatessaan, ettei se toiminut. Mustahiuksinen tyttö potkaisi kiukuissaan seinää, mutta sai palkkioksi vain jomottavan kivun isovarpaassa. Kaikki tämä oli liian rankkaa kestettäväksi. Voi, kunpa hän ei olisi koskaan lähtenyt muiden mukaan!

Yhtäkkiä viemäristä kuului omituinen korahdus, ja vesihanan suusta alkoi pulputa tummanpunaista nestettä. Sitä suihkusi Meredithin paidalle, kasvoihin, seiniin ja lattialle. Se oli verta. Tyttö alkoi kiljumaan ja rynnisti kohti hanaa tukkiakseen vuodon.

Ennen kuin Meredith ehti perille vuoto lakkasi. Neste ikään kuin jonkin painovoiman vetämänä imeytyi takaisin viemäriin jättäen jälkeensä vaaleanpunaisia raitoja. Ilmassa leijui metallin haju.

Meredith huohotti raskaasti ja yski verta suustaan. Hänen paitansa oli nyt punaisuudesta läikikäs, ihoa koristivat tuhannet roiskeet. Hän nosti kasvonsa kohti peiliä ja hirvittyi huomatessaan katsovansa peilistä kahta paria sinisiä silmiä. Meredith käännähti ympäri niin, että rasvaiset, mustat hiukset heilahtivat.

Pieneen, siniseen mekkoon sonnustautunut pikkutyttö, jolla oli kultaiset hiukset ja siniset silmät, tuijotti häntä kiinteästi huoneen toiselta puolelta. Tyttö hymyili hänelle niin, että hymykuopat näkyivät. "Näytät kamalalta. Haluatko tulla mukaani? Minulla on vaihtovaatteita", hän ehdotti suloisen mairittelevalla äänensävyllä.

Meredith huomasi tytön piilottelevan käsiään selkänsä takana, ja hänen epäilyksensä heräsivät. "En usko, että sinun vaatteesi mahtuvat minulle", hän vastasi.

Tyttö kikatti hetken. Hän näytti kovin suloiselta. "Ei, ei! Minun äitini vaatteet tietysti!" hän hihitti.

"Ei kiitos", Meredith vastasi sinnikkäästi.

Tytön kasvot venähtivät. Hän otti askelen eteenpäin ja osoitti häntä sormellaan. Meredithin sydän jätti lyönnin välistä, kun näki lapsen kädet. Niissä oli luonnottamat pitkät, kaarevat koukkukynnet, kuin kotkalla.

Angelin suu avautui puhuakseen, mutta sieltä tuli pelkkää saatanallista murinaa. "Tapa se", kuului ääni lapsen kurkusta. Sen voimakkuus jyrisi rintakehässä saakka.

Meredith tunsi lamaantuvansa. Hänen jäsenensä kangistuivat, ja lihakset jähmettyivät paikoilleen. Tuntui, ettei hän hallinnut enää kehoaan. Hitaasti mutta varmasti Meredith aisti kuoleman hiipivän jokaiseen soluunsa.

Angelin hahmo kasvoi kasvamistaan, iho kuoriutui pois päältä kuin naamiaisasu, piirteet venyivät ja terävöityivät. Pirun sarvet työntyivät esiin olennon päästä. Meredith uskalsi tuskin hengittää havaitessaan kahden pienen mutta julman silmän tuijottavan häntä. Punaiset liekit korvensivat pupilleja, jotka olivat vihasta kaventuneet pelkiksi viiruiksi.

Sitten olento karjaisi ja heittäytyi Meredithin kimppuun.

Meredith kiljaisi, kun tunsi terävän kivun rinnassaan ja vatsassaan olennon syöksyessä hänen sisäänsä. Hänen sisäelimensä olivat tulessa, kun niitä korventava kipu riehui luuytimessä saakka. Hänestä tuntui kuin tuhat valkohehkuista tikaria olisivat lävistäneet hänet samaan aikaan. Tytön henki salpautui tuntiessaan hirviön liikkuvan sisällään yrittäen raadella hänet kuoliaaksi.

Hänen jalkansa nousivat ylös maasta. Meredith tunsi ympärillään viehuvan ilmavirran kuin pyörremyrskyn, joka riepotteli häntä kaikkiin suuntiin. Se repi hänen hiuksiaan ja raastoi hänen sieluaan, ja sillä hetkellä Meredith huomasi toivovansa kuolemaa. Kipi kävi lähes sietämättömäksi, se sokaisi hänet, se räjäytti hänen päänsä...

Sitten se loppui.

Meredith mätkähti maahan, eikä hän ollut tuntenut itseään vielä koskaan yhtä heikoksi. Kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin vaaleita poskia ja tipahdella lattialle hänen käsiensä viereen. Ne muodostivat pieniä lammikoita, joihin hänen karvas tuskansa oli liuennut. Hän ei halunnut olla täällä. Missä tahansa muualla. Mitä tahansa muuta, paitsi tämä.

Ihmisraunio yritti nostaa itsensä kyynärpäiden varaan, mutta oli liian voimaton edes kohottamaan katsettaan, kun kuuli pehmeiden ja kevyiden askelten kopisevan jostakin päänsä yläpuolelta. "Sinä se et sitten kuole sitten millään", sanoi Angel ja tökkäsi häntä jalallaan.

"En pysty hallitsemaan häntä. Hänen mielensä vastustaa minua. Suoja on liian voimakas." Meredith ei tunnistanut toista ääntä, mutta se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Matala, kammottava kurlutus pulppusi jonkun kurkusta. "En pysty imemään hänen sieluaan." Kenen kanssa Angel oikein keskusteli?

Sitten mustuus valtasi Meredithin näkökentän, ja hän vajosi tiedottomuuteen.