The Voodoo Doll

Luku 18: Loppu koittaa

Carline kiljui tuskasta ja yritti räpiköidä pois, mutta olennon ote piti. Sen rupiset, mustat ja niljakkaat sormet pitivät lujasti kiinni hänen kasvoistaan, petolinnun kynnet olivat uponneet hänen pehmeään ihoonsa ja sen alla olevaan lihaskudokseen. Tummanpunaiset verivanat virtasivat valtoimenaan, ja kivun vuoksi Carline näki vain tähtiä.

Jessy ja Meredith lamaantuivat kauhusta katsellessaan, kun heidän ystäväänsä vedettiin alas takuuvarmaan hautaan. Pitkäraajainen, tumma olento, jolla oli julman punaiset silmät, oli tarttunut hampaillaan tytön punaisiin hiuksiin. Kamppailu oli raivoisa. Olento raastoi irti tukoittain kiharoita, lihan riipimisen ääni sai polvet pettämään Meredithin alta.

Carline huusi henkensä edestä ja tarrasi viimeisillä voimillaan kiinni lattialankusta, mutta olennon riuhtaisun myötä puu antoi periksi, ja pahuus nielaisi taas uuden uhrin kitaansa. Veret seisauttavat kauhunhuudot kaikuivat ilmassa vielä kauan sen jälkeenkin.

Kumpikaan jäljelle jääneistä tytöistä ei uskaltanut mennä lähellekään reunaa. He eivät kyenneet käsittämään, mitä äsken oli juuri tapahtunut. Vasta minuutti sitten heitä oli ollut kolme.

Mutta molemmat tiesivät, etteivät unohtaisi koskaan ystävänsä viimeisiä hetkiä, tämän pakokauhuista vihreää katsetta.

Aivan kuin äskeiset tapahtumat eivät olisi olleet jo tarpeeksi, alkoi oranssina väräjävästä tomusta ja keuhkoja nipistelevän pölyn seasta erottua hennon lapsen ääriviivat. Vähitellen tarkentuvasta pään kaaresta, jalkojen vieressä laahavasta muodosta sekä leiskuvan sinisistä silmistä päätellen Angel oli tullut saattamaan työnsä päätökseen.

Jessy ja Meredith painautuivat niin kiinteästi toisiaan vasten, että kiillottomat, mustat hiukset sekoittuivat keskenään. Jos he kuolisivat, he kuolisivat yhdessä. Jessy kuuli Meredithin sydämen heijastavan hänen omia kiihtyneitä lyöntejään. Veri kahisi kummankin korvissa kuin punainen, pahaa enteilevä puro. Loppu oli lähellä. He kummatkin tunsivat sen.

Angelin takaa utuista taustaa vasten piirtyi lisää hahmoja; pitkiä, lyhyitä, laihoja, lihavia, vanhoja, nuoria, vaaleita ja tummia. He olivat kaikki syystä tai toisesta kartanoon eksyneitä ihmisiä, samanlaisia uhreja kuin hekin. Jokaisen silmien tilalla oli napit, ja suut oli ommeltu kiinni kuvottavaan virneeseen. Benitan varjo häilähti jossain muiden keskellä.

Armeija seisahtui pikkutytön taakse odottamaan käskevää kättä, joka vetäisi heitä narusta kuin nukketeatterin lavalla, mutta niiden polttavan pahantahtoiset katseet olisivat voineet sokeuttaa kenet tahansa. Vain kymmenisen metriä enää erottivat heidät ja Angelin.

"Te", pikkutytön ääni kajahti tuomitsevan sävyn särähtämänä. Hänen pieni sormensa oli syyttävästi pystyssä ja osoitti Jessyä ja Meredithiä. "Kukaan ei ole koskaan ennen voinut vastustaa meitä. Muuta kuin te."

Armeija nyökytteli hänen sanoilleen tyytymättömänä. Niin Meredith kuin Jessykään eivät ymmärtäneet, mitä tyttö ajoi takaa, joten he pysyivät vaiti. Ei sillä, että Meredithin äänihuulet olisivat kumminkaan toimineet.

"Teidän on kuoltava", Angel murahti, eikä hänen äänensä ollut enää heleän lapsen puhetta. Se oli jotain synkkää ja demonista, joka sykki hänen sisällään. Jotain, joka riivasi häntä, aiheutti kaaosta. Angelin silmät olivat yhtäkkiä täysin mustat. Ne olivat täydellisessä ristiriidassa hänen suloisten hymykuoppiensa ja vauvankasvojensa kanssa.

Kuoltava! Kuoltava! Kuoltava! Armeija säesti monotonisesti hänen takanaan.

Jessy ja Meredith heittäytyivät sivuun, kun lattiasta heidän allaan alkoi pulputa mustaa, sihisevää mahlaa. Se kiehui ja poreili, kun sitä pulpahteli nopeaan tahtiin pienestä reiästä. Tytöt katsoivat jähmettyneinä, kun sitä kohosi ilmaan ja sai hitaasti mutta varmasti muotonsa.

Angelin ilkeä nauru oli kuin noitarumpujen paukutusta. Jessy käänsi päätään ja näki pikkutytön taputtavan innokkaasti ja verenhimoisesti käsiään. Voodoo-nukke makasi hylättynä lattialla parin metrin päässä.

Sitten Jessyllä välähti. Hänen päässään kehkeytyi pikaisesti suunnitelma, johon hän takertui kuin viimeiseen oljenkorteen. Se oli heidän viimeinen mahdollisuutensa. Hän jätti Meredithin mustan, kiehuvan möykyn armoille, joka lähestyi tätä rullaten kuin panssarivaunu konsanaan. Meredith joutui ottamaan jalat alleen. Angel taisi nauttia sirkuksesta.

Jessy repäisi lattiasta miltei irti sojottavan naulan, jonka hän puristi nyrkkiinsä, ennen kuin kaikki voimansa ja rohkeutensa keräten syöksähti eteenpäin. Jalan haava antoi vastalauseensa, mutta hän sivuutti sen. Tämä Benitan, Carlinen, niiden neljän nimettömän pojan, kartanon väen - kaikkien tähden.

Angelin katseesta näkyi, että tämä tajusi, mitä hän aikoi. Liian myöhään.

Naula lävisti nuken sydämen. Pahuuden alku ja juuri. Terä upposi syvälle kulahtaneeseen kankaaseen, mutta sen sijaan, että se olisi tavannut pelkkää puuvillaa, alkoi auki riivitystä aukosta tursuta tummaa nestettä.

Jessy joutui irrottamaan otteensa, sillä tulikuuma neste poltteli hänen ihonsa palovammoille. Hänen silmiään kirvelsivät tuskan kyyneleet, kun hän perääntyi pari askelta ja vajosi maahan.

Angelin silmät olivat rävähtäneet auki, mutta ne hohtivat kirkkaampina ja puhtaampina kuin loputon valtameri. Hän tuijotti Jessyä kasvoillaan eri tunteiden vaihtuva kirjo; kärsimystä, surua, pelkoa, katumusta, pahansuopuutta, epätoivoa. Hänen pieni alahuulensa oli työntynyt eteenpäin kuin kiukuttelevalla lapsella. Jessy tajusi katselevansa sitä tyttöä, joka tämä oli joskus ollut. Ensi kertaa hänen sydäntään riipaisi sääli.

Musta neste höyrystyi olemattomiin jättäen huohottavan Meredithin tasaamaan hengitystään. Hän kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen, kun Angelin kasvot näivettyivät ja kuihtuivat. Hänen kauniin kultaiset hiuksensa lakastuivat hopeanharmaiksi, piirteet valahtivat ja venyivät niin kuin tapahtuu ihmisen vanhetessa. Hänen sileisiin poskiinsa ilmestyi ryppyjä ja juonteita, kun lapsi kävi koko demonin häneltä imeneen elämänsä läpi sekunneissa.

Hänen takanaan tahdottoman armeijan joukko hiipui olemattomiin, kun näiden sielut vapautuivat vihdoin iänikuiseksi luullusta kirouksestaan. Niiden kevyet henkäykset nostattivat heikkoina hohtavat sielujen jäännökset ylös taivaisiin. Jessy saattoi kuulla niiden hiljaisesti hiipuvat huokaisut, kun ne pääsivät lopulta viimeiseen lepopaikkaansa.

Angelin pieni ruumis mätkähti kuolleena maahan. Hänellä oli lapsen muodot, mutta vanhuksen kasvot. Valkoiset hiukset levittäytyivät lattialle hänen kalpeiden ja kelmeiden kasvojensa ympärille. Vasta nyt kuopalla olevista poskista ja lukuisista uurteista saattoi erottaa, miten demonin voimat olivat tyhjentäneet hänen sielunsa. Nukke lepäsi hänen vieressään naula sydämessään.

"Onko se ohi?" Meredithin kuiskasi. Hän lähestyi Angelin ruumista varoen, kuin peläten sen heräävän uudestaan henkiin. Tytön hengitys kuulosti pinnalliselta.

Jessy sulki ähisten silmänsä. Palovamma tikitti samaan tahtiin hänen sydämensä kanssa, joka oli vasta hiljattain alkanut asettua normaaliin tilaansa. Hän puri hammasta. "Uskoisin."