The Voodoo Doll

Luku 5: Vainajien tanssi

"No johan nyt", mutisi herra Faraday ihmeissään. "Mikä siellä ylhäällä kestää? Olen ainakin niin nälkäinen, että voisin syödä hevosen!" Hän huokaisi liioitellun kovaäänisesti, ennen kuin hilasi itsensä ylös liikkeelle.

Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät aavistaneet vaaraa, ennen kuin se suorastaan tanssi heidän edessään.

Herra Faraday marssi reippaasti yläkertaan johtavia portaita pitkin pysähtymättä hetkeksikään kunnolla miettimään. Hän ei aavistanut rynnivänsä suoraan omaan kuolemaansa. Hän ei edes huomannut autiota hiljaisuutta, joka oli ympäröinyt koko kartanon loiston.

Hetkeäkään epäröimättä hän koputti tyttärensä oveen kahdesti, ja kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen.

"Tulitko katsomaan teatteriesitystäni?" kuului käheä ääni huoneen pimennosta. Herra Faraday käännähti yllättyneenä ympäri etsien äänenlähdettä, mutta pian hän huomasi katselevansa enää pelkkää pimeyttä.

* * *

Herra Faraday heräsi kirkkaaseen valoon, joka värjäsi hänen silmäluomensa punaisiksi. Kun hän avasi silmänsä, iso, sokaiseva valopallo leijui hänen näkökentässään. Se tuli taskulampusta.

"Hei, isä", hänen tyttärensä sanoi. Kylmät väreet kulkivat miehen selkärankaa pitkin. Tämä kuihtunut ja haalistunut muisto Angelista ei voinut olla hänen lapsensa. Ei voinut. Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli? Mitä Angelille oli tapahtunut? Pelko alkoi hiipiä hänen mieleensä alati kasvavan huolen rinnalle.

"Mukavaa kun tulit", Angel jatkoi. Tämä ei kuulostanut yhtään omalta itseltään. Aivan kuin joku toinen olisi puhunut tämän suulla. Hän osoitti taskulampun valokeilalla taakseen pimeään nurkkaan, joka herra Faradayn ihmetykseksi paljastui pieneksi esiintymislavaksi. Katosta roikkuvat verenpunaiset verhot oli revitty riekaleiksi, ja koko lava näytti siltä, ettei sitä oltu käytetty vuosikymmeniin, sillä sen pintaa peitti ohut pölykerros.

Angelin jäänsinisistä silmistä oli kadonnut pieninkin järjen hiven. Suupielet olivat kaartuneet pahansuopaan irvistykseen. Herra Faraday oli sanomaisillaan jotain, mutta sai vain huomata, ettei pystynyt puhumaan tai liikkumaan kunnolla. Hänet oli sidottu köysin puiseen tuoliin, jota heillä oli tapana säilyttää kellarissa.

"Ja nyt... Tervetuloa nukketeatteriin kunniavieraana, isä", sanoi Angel levittäen kätensä ikään kuin kutsuvaan halaukseen, ennen kuin tämä peruutti sulavasti taaksepäin ja katosi varjojen nielemänä.

Hetkellinen pilkkopimeys nielaisi kellarin.

Sitten kohdevalot syttyivät äkisti.

Herra Faraday kiljaisi kauhistuneena, joskin huudot tukahtuivat kankaan alle, joka tukki tämän suun. Miehen sydän alkoi jyskyttää rinnassa, ja silmät laajenivat täysikuun muotoisiksi. Muutama hikipisara valui tämän otsaa pitkin. Lamaannuksen aalto pyyhkäisi tämän ylitse.

Esiintymislavan katossa roikkui köysiä, joiden silmukoissa retkotti elottomia ruumiita. Kaikkien vainajien kasvot olivat tyynet kuin lammenpinta ja kalpeat kuin haamulla. Herra Faradayn katse liukui niitä pitkin, ennen kuin pysähtyi yhden uhrin kohdalle.

Se oli rouva Faraday. Hänen vaimonsa ruumis riippui lukuisten köysien varassa, joista vetämällä tämä olisi saatu liikkumaan kuin sätkynukke.

Kuiskaukset autiossa hiljaisuudessa pitivät herra Faradaylle uskollista seuraa. Sanoista ei saanut mitään selvää. Niiden sävy oli surumielinen, joka sointui yhteen hiljaisten valitusten kakofoniaksi. Mies yritti parhaansa mukaan jättää ne huomiotta.

Valkoisessa hohteessa vainajien kivikovat kasvot näyttivät hehkuvan aavemaisen kalpeina. Rouva Faradayn silmät olivat auki, ja lasittunut katse kohdistuneena kaukaisuuteen. Herra Faraday olisi halunnut huutaa vihasta, tuskasta ja surusta, joka tämän sisuksissa kaiveli, mutta alati kasvava pelko piti tämän hiljaa.

Ei, Angel ei ollut voinut millään tehdä tätä. Ei ole millään voinut tappaa omaa äitiään, koko kartanon väkeä. Se ei ollut hänen lapsensa.

Sitten alkoi soimaan musiikki, joka keskeytti tämän ajatukset. Valaistus muuttui punaiseksi maalaten koko huoneen hehkullaan. Musiikki alkoi hitaasti, mutta nopeutui pian, kunnes sen rytmi mukautui herra Faradayn tiheiden sydämenlyöntien tahtiin.

Ruumiit, tai pikemminkin nuket, alkoivat liikkua. Vaikka ne roikkuivat katossa, eikä kukaan näyttänyt ohjaavan niitä, ne liikkuivat yhtä sulakkaasti kuin olisivat yhä olleet elossa. Herra Faraday alkoi uskoa vahvasti, että kyseessä oli taikuutta. Se sai hänet miltei hysteeriseksi.

Nuket tanssahtelivat ilmassa kuin lukuisat lumihiutaleet kieppuen toistensa lomitse ja pyörähdellen ympäri kuin ballerinat. Aavemainen musiikki kaikui autiossa hiljaisuudessa voimistuen ja nopeutuen hetki hetkeltä. Kuiskaukset miehen pään sisällä kovenivat sitä mukaa, mitä kiivaammaksi tanssi muuttui.

Liikkeet muuttuivat rajummiksi ja töksähtelevimmiksi. Herra Faraday oli koko esityksen ajan katsonut omituisen lumoutuneena sulavalinjaista ja höyhenenkevyttä tanssia. Hän oli kuin unessa, kuin olisi katsonut esitystä ohuen sumuharson läpi.

Yhtäkkiä lumous särkyi. Koko maailma tuntui hajoavan pirstaleiksi yhdestä iskusta. Se johtui siitä, että musiikki katkesi. Nuket pysähtyivät välittömästi ja veltostuivat taas. Mutta niiden katse... ne olivat kohdistuneet herra Faradayhin syvän ahnas kiilto silmissään. Ja niiden paperinvalkoiset huulet olivat vääntyneet karmivaan virneeseen.

Kuului käheä ääni miehen takaa: "On viimeisen ohjelmanumeron aika."