The Voodoo Doll

Luku 11: Kohtalonsa orja

Meredith räpytteli hämillään silmiään. Oliko hän nukahtanut? Missä hän oli? Hänet sokaisi hetkeksi kirkas, valkoinen valo, mutta aikansa siristeltyään hän tottui siihen. Ja näki tumman, muodottoman hahmon edessään kumartuneena.

Hän näki suuret, tummat nappisilmät, jotka tuijottivat häntä rävähtämättä takaisin. Hän kiljahti kauhusta, mutta huuto tukahtui kankaanpalaan tämän suussa. Hänet oli köytetty kiinni tuoliin kuten muutkin, hän huomasi. Carlinen, Jessyn ja Benitan veltot hahmot kyyhöttivät muutaman metrin päässä hänestä. Hänen toisella puolellaan retkotti neljä tuntematonta poikaa, kaikki tajuttomina. Mahtoivatko he olla ne kadonneet nuoret, joista ilmoitettiin päivän lehdessä?

Edessä seisoi huikean valtava puinen esiintymislava, jonka yllä loisti nippu parrasvaloja. Ne loivat säkenöivää hehkua koko huoneeseen ja karkottivat syvimmän pimeyden tieltään. Verenpunaiset ja kärsineet verhot riippuivat alakuloisina korkeasta katosta, tuskin hipaisten maata, jota kuorrutti vuosikymmenten aikana kasaantunut pöly- ja likakerros.

Hän näki myös lavan ympärillä paljon ihmisiä. Ei. Eivät ne olleet ihmisiä. Niillä oli ihmisen kasvot. Lommolle painautuneet ja kalpeat. Arpiset ja rupiset. Silmien tilalla oli napit, pahantahtoiseen virneeseen vääntyneet suut oli ommeltu tikeillä kiinni. Ihmisnukkien kehot roikkuivat valkoisten lankojen varassa. Missään vain ei ollut suurta kättä, joka naruista olisi vetänyt.

Meredithiä yökötti. Oksenus kiipesi hänen kurkkuunsa limaisin ja tahmaisin ottein. Armoton ja julma pelko raastoi hänen sisuksiaan mössöksi, ja sydän takoi kivuliaasti rinnassa kuin ansaan jääneellä eläimellä. Hänen järkensä ei enää kyennyt selittämään tilannetta. Se oli kertakaikkisen nurinkurista. Mutta hän ymmärsi astuneensa yliluonnolliseen maailmaan, jossa eivät enää luonnonlait päteneet. Ja huomasi toivovansa sydämensä pohjasta, että olisi jäänyt kotiin.

Asiaa ei auttanut se, että hän huomasi käyvänsä tuijotuskilpailua nappisilmäisten ihmisnukkien kanssa, jotka kököttivät lavan reunalla.

* * *

"Tervetuloa, ystävät!" kajahti pienen lapsen kirkas ääni, joka halkaisi hiljaisuuden siististi kahtia. Se oli sama pikkutyttö, jonka he olivat nähneet kynttilän lepatavassa valossa. Tällä oli päällään ruma, valkoinen riepu, joka ulottui tyttöä polviin saakka. Takkuiset kultaiset hiukset olivat joskus olleet kauniit ja kiitävät. Nyt ne enää valuivat rasvaisina koukeroina olkapäille ja vyötäisille. Mustat silmänaluset. Silmät olivat siniset kuin rantaa vasten hyökyvä aallokko.

"Minun oli ilo saada teidät vieraikseni. Siksi olen järjestänyt meille paljon yhteistä kivaa", hän jatkoi hymyillen somasti ja hieroi käsiään yhteen. Tytön kädetkin olivat pesun tarpeessa. Kynnenalusiin oli tarttunut sankka kerrostuma likaa. "No niin. Nimeni on Angel. Aloitetaan. Kerron teille säännöt."

※ Pelialueelta eli kartanolta ei saa eikä pysty poistumaan.

※ Peli alkaa keskiyöllä ja päättyy auringonnousun aikaan.

※ Pelissä ainoa tehtävä on piiloutuminen.

※ Kun valot ovat päällä, pitää tulla esiin piilostaan ja etsiä toinen piilopaikka ennen valojen samummista.

※ Jos ei ole onnistunut löytämään piiloa ja valot sammuvat, tippuu pelistä.

※ Ne kenellä on piilo, odottavat, että heidät joko löydetään tai valot syttyvät.

※ Jos piilo paljastuu, tippuu pelistä.

※ Joka tunti vähintään yksi tippuu pelistä. Sen vuoksi pitää etsiä hyvä piilopaikka.

※ Samaan piiloon ei saa mennä useampi.

※ Tappaminen on sallittua. Sillä voi parantaa omia selviytymismahdollisuuksiaan.

Listan kuultuaan tytöt katsoivat toisiaan järkyttyneinä. Lamaantuneina. Heidän mielensä ei tahtonut sulattaa sanoja. He kaikki ajattelivat samaa; tämä oli kuin henkiin herännyt painajainen kauhuelokuvasta. Pelko oli inhottava seuralainen, joka vahvempana osapuolena piti kutakin tyttöä otteessaan, rutisti veitsenterävät kyntensä olkapäihin niin, että terät kaivautuivat ihoon, ja hengitti happamasti niskaan.

"Me etsimme teitä", Angel sanoi vielä lopuksi. Hänen sinisiin silmiinsä syttyi lapsenomaisen innostunut pilke, aivan kuin hän olisi seissyt monenkirjavassa karkkikaupassa. Aivan kuin hän oli ruokkinut itseään toisten kauhulla ja palannut takaisin elävien kirjoihin, tursunut elinvoimaa. Muinainen pahuuden voima sykki hänen sydämensä tahtiin. Demonilla hänen sisällään alkoi olla raastava nälkä. Pian oli aika syödä. "Onnea peliin."

Köydet aukenivat itsestään tuosta vain. Ne lävähtivät puulattialle veltoiksi kierteiksi lasten jalkojen juureen. Mutta kukaan ei jäänyt odottelemaan tai ihmettelemään. Kaikki nousivat ylös ja pyrähtivät sillä sekunnilla juoksuun.

Ihmisnuket katsoivat lasten menoa huvittuneina, hirviömäisen pelottava irvistys venytti niiden kalmankalpeita kasvoja. Tytöt ja pojat juoksivat sydän siipiään räpistellen kurkussa kohti aukinaista ovea, kohti sen mustaa suuaukkoa.

Peli oli alkanut.