The Voodoo Doll

Luku 6: Kellarin lattian alta

Angel astui esiin varjoista kasvot loputtoman synkkyyden kuvajaisina. Valot ja varjot leikkivät hänen kasvoillaan venyen äärimmäisiin mittoihin, tuoden uhkaavaa kontrastia pirulliseen hullunkiiltoon tämän silmissä. Vakavoitunut ilme ja uhkaava asento saivat herra Faradayn todellisen kauhun valtaan. Kauhun, joka sai kehon jokaisen lihaksen nytkimään rauhattomasti, sydämen rummuttamaan tuhatta ja sataa ja kylmän hien pintaan.

Angel avasi köydet pienellä veitsellään ja poisti kankaan isänsä suulta suupielet hallitsemattomasti nykien. Hän tuijotti isänsä kalmankalpeita ja jähmettyneitä kasvoja, ja hymähti nähdessään pelokkaan eläimen katseen isänsä tuhkanharmaissa silmissä. "Ei hätää. Sinua ei satu, jos teet kuten käsketään. Jos yrität paeta tai aiheuttaa harmia, voit olla varma, että henkesi on poissa alta aikayksikön..." Ruumiit nyökyttelivät myöntymisen merkkinä, sokeat silmät kohdistuneina heihin.

Herra Faraday katsoi viisaimmaksi vaieta. Kun tämä oli päässyt jaloilleen ja astui tyttärensä johdattamana vanhalle lavalle, muista irtautunut rouva Faraday alkoi lähestyä häntä tanssahdellen silkkisen pehmeästi ja uljakkaasti kuin höyheniään pöyhistelevät kurkiparit. Tämän yllä oli musta ja yksinkertaisen ylväs mekko, jonka helmat miltei hipoivat pölyisiä natisevia lautoja joka askeleella, lyhyet kiharretut hiukset kehystivät elottomia, kivikovia kasvoja. Silmät olivat kokonaan puhtaanvalkoiset, aivan kuin mustuaista ja värikalvoa ei olisi koskaan ollutkaan. Kapeat huulet olivat pienessä hymyssä, joka puski kuoleman naamion takaa hirvittävän pahantahtoisena.

Tanss...sitaan...ko? Kaikui vaimea kuiskaus herra Faraday pään sisällä. Miehen sydän pomppi miltei kurkussa saakka, niin paljon hän pelkäsi. Hän joutui nielaisemaan sen, peläten sen muuten pulpahtavan ulos suustaan.

Mutta ennen kuin mies ehti vastustella, rouva Faraday oli jo tarttunut kiinni tämän nihkeään käteen ja lähtenyt pyörittämään tätä ympäri näyttämöä kieppuen kuin hellittämätön pyörremyrsky. Puiset lankut heidän painonsa alla valittivat kovaan ääneen, mutta niiden voihkinta hukkui pian musiikin alle, joka alkoi pauhata äänekkäästi tönäisten hiljaisuuden pois tieltään.

Herra Faraday antautui vaimonsa vietäväksi ja huomasi pian kykenevänsä liikkumaan sulavasti kuin lintu. Hän tunsi itsensä taas kevyeksi ja nuoreksi, vahvaksi ja energiseksi. Hänen nuoruudessaan tanssi oli ollut sekä köyhien että rikkaiden harmitonta hupia; tanssimisen lahja virtasi Faradayn suvun veressä.

Herra Faraday nakkasi ajatuksensa ja huolensa nurkkaan, viskasi ne menemään. Liikkeiden sulavuus ja aistikkuus täyttivät hänen mielensä suloisilla ja mielekkäillä kuvilla - mies unohti tyystin missä oli ja kadotti vielä ajantajunsakin siinä samassa. He liikkuivat yhdessä kuin olisivat olleet yksi ja sama olento. Miehen ajatukset alkoivat muuttua utuisemmiksi ja sumeammiksi... Hän sulki silmänsä.

Mutta kun hän avasi taas silmänsä, hän oli tukehtua omaan kauhun kiljaisuunsa, joka peittyi kuitenkin musiikin jylinän alle. Rouva Faradaysta oli jäljellä enää tukiranka. Liha oli kuoriutunut pois, veri haihtunut kuin savuna ilmaan. Häntä katsoivat kaksi pohjattoman mustaa ja syvää onkaloa, jotka kätkivät sisäänsä enemmän salaisuuksia kuin yksikään sielu pystyisi kantamaan.

Mies yritti työntää luurangon pois luotaan, mutta sai kauhukseen huomata, ettei pystynytkään. Se tanssitti häntä yhä, liukuen lattian halki kuin luistelija jäällä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän tuijotti ilmeettömiä lihattomia kasvoja edessään, joiden kieroutunut pirullisuus paistoi ulos kuin auringonvalo ikkunaluukusta.

Tansss... niiiin kaaaauu...aan ett... kuooooo...lema sut vieeee... Se vain sanoi. Eikä herra Faradaylla ollut muutakaan mahdollisuutta.

Ja niin he jatkoivat tanssimista niin kauan, kun herra Faradayssa pihisi henki. Niin kauan, kun tämän suonissa virtasi veri. Niin kauan, kun tämän sydän löi, silmät räpsyttivät, suu liikkui. Ja niin kauan, kunnes yö vaihtui aamuksi.

Tanssi veltostui ja hidastui auringon noustessa, kunnes se oli hiipunut kuin kynttilän liekki. Ruumiit, jotka olivat kerääntyneet lavan ympärille katselemaan, puhkesivat hurraahuutoihin ja kalisuttivat luisevia käsiään aplodiksi. Niiden luunvalkoiset, pääkallomaiset kasvot oli kohotettu ilmaan, ja kimeät äänet riemuitsivat uudesta joukkoonsa saapuneesta sielusta, joka olisi yhtä juurtunut pimeyteen kuin heidänkin läpikuultavat elämänsäikeensä. Niitä liikuttelisi ja ohjaisi heltymätön pahuus, joka ei sallinut koskaan itsensä levätä. Ei koskaan.

Angel vaiensi koko porukan katse kiinnittyneenä isänsä ruumiiseen, joka jatkoi pakonomaista hytkymistään lattialla vielä kuolemansa jälkeenkin. Tyttö katseli ilme värähtämättä isänsä vääristyneitä kasvoja, silmiä, jotka olivat apposen auki, pullistelevia verisuonia, vaaleanpunaista vaahtoa ja sylkeä, jotka reunustivat tämän suuta...

Yhtäkkiä herra Faradayn keho lakkasi liikkumasta. Se makasi hetken paikoillaan toimeettomana odottaen käskyjä täytettäväksi. Sitten se yllättäen nousi hitaasti ylös, aivan kuin mitään ei olisi edes tapahtunutkaan ja avasi lavalla olevan pölyisen ja painavan luukun, jonka alta paljastui pelkkää loputonta pimeyttä kuin avaruutta ilman tähtien loistetta. Sitten se vain pudottautui mustuuteen vetäen luukun kiinni niin lujaa, että se nostatti pölyhiukkasia sen jysähtäessä takaisin paikoilleen.

"Ahh... minä sitten rakastan pelejä ja leikkejä", totesi Angel itsekseen hymyssä suin, ennen kuin käännähti yleisönsä puoleen ja kumarsi syvään ja kunniakkaasti taputusten raikuessa hänen ympärillään.

"Toivottakaamme hänet tervetulleeksi keskuuteemme!"