The Voodoo Doll

Luku 9: Kuiskauksia kuuroille

Päivä alkoi hiipua kuin tukahdutettu liekki, kun aurinko vaipui hiljaa unten maille. Sen paikan otti kuu, joka yön valtiaana loimotti ainoana kirkkaana täplänä tummansinisellä paljetein koristellulla sametilla.

Hopeinen Mercedes kiiti pitkin mutkikkaita niittyjä ja kumpuilevia laaksoja leikkaavilla teillä, korvia huumaava jumputus kantautuen radiosta. Uusimmat rock-iskelmät kailottivat syvän yön hiljaisuudessa. Valokeilat halkaisivat pimeyden keskeltä kahtia. Autossa istuvat neljä nuorta ja huoletonta tyttöä olivat juuri matkalla elämänsä pahimpaan painajaiseen.

"Katsokaa! Tuolla se kartano on!" Carline huudahti, ja kaikkien päät kääntyivät tämän osoittamaan suuntaan. Siellä se totta vie olikin; valtava rakennelma, joka kyyhötti laakean kukkulan laella ympärillään rehottava kasvillisuus. Siitä uhkuva vanhuus oli pölyynnyttänyt ikkunalasit, repinyt maalit irti seinistä ja murentanut kaiken tomuksi jalkojensa juureen.

Mutta ennen kuin Jessy ehti ohjata auton kartanolle johtavalle polulle, jokin suuri ja karvainen tumpsahti esiin pimeydestä heidän eteensä. Jessy huudahti yllätyksestä ja painoi jarrut pohjaan.

Mutta yhtäkkinen kurssinmuutos sai auton suistumaan raiteiltaan, ja se putosi sivuttain tien vieressä olevaan ojaan. Mutta onneksi turvavyöt olivat tällä kertaa pelastaneet tytöt ennenaikaiselta kuolemalta, eivätkä he olleet katkaisseet niskojansa, mistä he olivat hyvin kiitollisia. Sokki pyyhki aaltona heidän ylitseen, sillä kukaan heistä ei voinut käsittää, mitä oli juuri tapahtunut.

Benita toipui ensimmäisenä. Meni tovi, ennen kuin hän sai avattua puoleisensa oven niin, että pystyi kiskomaan itsensä ja toverinsa ulos autosta. Pian jokainen heistä seisoi hytisevänä ja märkänä upottavassa liejussa, kyyneleet silmissä. Meredith itki hysteerisesti, ja Carline yritti lohduttaa tätä kietomalla kätensä tämän ympärille. Lopulta Jessy ja Benita yhtyivät mukaan, ja rutistivat toinen toistaan tiukasti.

Sinä yönä, jolloin kuu paistoi taivaalla ja tähdet tuikkivat, he ymmärsivät viimein kuinka paljon he merkitsivät toisilleen.

"Mi-mikä se e-eläin oli?" Meredith änkytti nyyhkäisyjen välissä. "E-en ole ko-koskaan nähnyt niin i-i-isoa eläintä!" Kukaan ei osannut vastata tähän kysymykseen, joten he olivat hiljaa. Sitten he irrottautuivat toisistaan.

"Meidän pitää nyt ajatella järkevästi", Jessy sanoi yrittäen pitää päänsä kylmänä. "Onko kellään puhelinta?" Kaikki alkoivat toiveikkaana penkoa taskujaan ja kassejaan.

Carlinen löysi ensimmäisenä puhelimensa, mutta se oli kastunut ja sammunut. Näyttö pysyi itsepäisesti mustana eikä suostunut avautumaan. Jessy kirosi sitä, ettei löytänyt puhelintaan mistään. Myöskään Benitan puhelin ei avautunut. Sitten kaikki huudahtivat helpotuksesta, kun Meredithin puhelin avautui. Se oli säästynyt enimmiltä vaurioilta. Jessy käski tämän oitis soittaa vanhemmilleen ja kertoa, mitä oli tapahtunut.

Kaikki katsoivat odottavaisina Meredithiä, joka oli viimein lakannut parkumasta ja yritti nyt tosissaan olla hyödyksi. "Mitä nyt?" Jessy kysyi, kun Meredithin naama venähti.

"Täällä ei ole kenttää", Meredith sanoi kauhistuneena ääni muutaman oktaavin nousten. "M-mitä me nyt teemme?"

"Kuules nyt", Carline ärähti tarttuen Meredithiä kapeista olkapäistä ja alkoi ravistella tätä. Tytön hermot olivat kireällä, ja tämän kärsivällisyyttä tunnuttiin venyttävän äärimmäisyyksiin. "Älä nyt ala hysteeriseksi! Me löydämme kyllä keinon päästä täältä pois ja sillä sipuli! Näetkö tuon kartanon?" hän tivasi. "Me menemme sinne ja yritämme löytää kentän tuolta kukkulalta."

"Entä jos se ei onnistu? Mitä me sitten teemme?" Benita kysyi ääni täristen. Hän joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, jottei olisi pillahtanut itkuun.

Carline kohtasi tämän katseen, ja tytön vihreissä silmissä palava tuli kertoi loputtomasta itsevarmuudesta ja taistelutahdosta. "Sellaista vaihtoehtoa ei olekaan", hän murahti.

* * *

Ojasta pääsemiseksi tytöt joutuivat yhdistämään voimansa ja auttamaan toinen toistaan. Meredith nopeana ja vikkelänä kapusi ylös ojasta ensimmäisenä. Lika ja ruho olivat värjänneet hänen kätensä ja kynnenalusensa tummiksi, kuravelli oli tarttunut housunlahkeisiin. Ähisten hän ponnisti viimeisen kerran, kunnes makasi huohottaen hiekkaisella tienpientareella. Hän ei ollutkaan huomannut, kuinka syvä oja olikaan.

Meredith kierähti vatsalleen ja huhuili ystävilleen: "Tarttuukaa käsiini, niin vedät teidät pois!" Ja niin hän tekikin. Yksitellen heidät kaikki vedettiin ylös. Se oli merkki todellisesta ystävyydestä ja vankkumattomasta yhteistyöstä. Yhdessä he uskoivat selviytyvänsä kaikesta. Heidän piti vain pitää yhtä.

Vaaleahiuksinen tyttö, joka ei ollut päivääkään yli kahdeksan, nojautui lähelle ikkunalasia, joka antoi ulos rikkaruohojen valtaamalle, villinä rehottavalle pihalle. Äidin pitäisi kitkeä nuo taas jonain päivänä pois, Angel tuumi. Neljä nuorta tyttöä lähestyivät pahaa-aavistamattomina kartanoa, jonka jykevä julkisivu alkoi rapistua hiljalleen kuin kuihtuneet terälehdet. "Eivät koskaan ota opikseen", Angel totesi pudistellen päätään. "Ne typerät poliisimiehetkin piti kitkeä pois. Kuiskauksia kuuroille."