The Voodoo Doll

Luku 14: Kuoleman rajamailla

Meredith kuuli veret seisauttavan kirkunan tukahtuvan alakerrassa. Hän painautui tiukemmin vasten yläkerran makuuhuoneen ovea ja tärisi holtittomasti päästä varpaisiin. Kuumat kyyneleet pakenivat varkain hänen ripsiensä lomasta. Rikinkatkuinen hysteria kupli hänen sisällään ja poltti nielua.

Sitten valot syttyivät, ja Meredithin sydän teki kuperkeikan, kun hän yllättäen pystyikin taas näkemään. Makuuhuoneen rajat aina muhkeasta parisängystä ja koriste-esineistä tummanpuhuvaan sisustukseen piirtyivät epätodellisina hänen eteensä. Huoneessa leijaili tiivistynyt häivähdys demonisesta läsnäolosta. Tai niin Meredith oli aistivinaan. Hän kykeni miltei haistamaan valkohehkuiset liekit, kuulemaan niiden rätisevän ja korventavan, sekä maistamaan poltteen kielellään.

Entä jos hän vain pysyisi samassa piilossaan eikä liikkuisi? Tulisiko joku hakemaan hänet? Missä muut olivat? Olivatko kaikki hänen ystävänsä kunnossa? Pelottiko heitä yhtä paljon? Olivatko hekin yhtä yksinäisiä? Meredithistä tuntui, että koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä ja että jokin muinainen paha voima oli yllättäen seivästänyt hänen sielunsa.

Huone kieppui silmissä. Värit valuivat tyhjyyteen kuin mehua olisi imetty pillillä. Pisaraakaan ei jäänyt jäljelle, kun nuo muodot muuttuivat joksikin sellaiseksi, joka oli liian mutkikasta ihmismielen ymmärtää.

Meredith oli aina kulkenut omaa polkuaan, mutta reitti ei ollut koskaan näyttänyt yhtä vaaralliselta ja synkältä. Nyt se avautui hänen edessään loputtomana ja uhkaavana. Ja hän yksin seisoi sen kaiken keskellä. Ympärillä asusti kaiken nielevä pimeys, ja kylmyyskin tuntui luissa ja ytimissä saakka. Veren sijaan hänen suonissaan virtasi jäistä nestettä, joka hiljalleen tihkui hänen ruumiinsa ääreisosiin ja kylmetti joka maailmankaikkeuden kolkan.

Meredith oli aina pelännyt yksinäistä kohtaloa, jossa kaiken keskipisteenä oli enää hän itse. Pelkkä pintaraapaisu universumin tapetilla, rakenteellinen monimutkaisuus, joka ylläpiti eri voimien tasapainoa. Hetkellinen paniikki alkoi kasvaa tytön mielessä, kun tämä tajusi, ettei ympärillä tosiaan ollut mitään, vaikka mihin suuntaan katsoi. Ikään kuin keskeneräinen maailma, johon ei ollut laiskuuden nimissä vielä luotu mitään. Pelkkä pohjapiirros.

Tyks. Tyks. Sanoi sydän. Se kohisi korvissa muistuttaen Meredithille, että tämä kykeni yhä kuulemaan. Koko muun maailman mykkyys tuntui niin painostavana ja puristavana tärykalvojen sopukoissa.

Sitten polun tapaisen alapuolelta alkoi kantautua syvää, hiljaista kuiskintaa, joka houkutteli paikalleen jähmettynyttä Meredithiä kurkistamaan sen alle. Hyiset väristykset kapusivat selkärankaa pitkin aivoihin ja takaisin.

Tule tänne, ne sanoivat kuorossa, matalat supatukset eivät jättäneet epäilyksille sijaa. Ne kuulostivat niin vakuuttavilta. Niiden pakottavan voiman tunsi sydänjuurissa asti. Me odotamme sinua.

Me odotamme sinua...

Meredithiä alkoi unettaa, pelot haihtuivat kuin savuna ilmaan. Silmäluomet kävivät raskaiksi unihiekan painon alla, ja tyttö joutui kamppailemaan ollakseen sammumatta.

Me pidämme sinusta huolta...

Sinun pitää vain tulla tänne...

Ehkä tiedottoman tai tietoisen päätöksen ohjaamana hänen jalkansa johdattivat hänet polun reunalle. Askelta toisen eteen, kuin unessa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet hänen omiltaan. Hänen kätensä eivät tuntuneet hänen omiltaan. Hänen ajatuksensa eivät tuntuneet hänen omiltaan.

Jokin suurempi voima tuntui vetävän Meredithiä puoleensa kuin magneetti, jonka magneettikentän uhriksi hän oli joutunut. Hän tunsi olevansa jotain niin pientä kuin hiukkanen tuon voiman rinnalla. Se oli suuri, alkukantaisempi ja vanhempi kuin koko näkyvä aineellisuus. Sen edessä paloi halusta polvistua ja rukoilla. Nöyrtyä ja anella.

Meredith laskeutui polvilleen valmiina kurkottamaan alas, kun hän säpsähti hereille äkillisestä horroksestaan. Polun reunalta pilkistivät esiin kolme muhkuraista ja kuvottavaa sormea, joiden pihtimäiset kynnet raapivat polkuun syviä uurteita. Käsi liikkui verkkaisesti pinnalla. Pistävä löyhkä rikkoi illuusion aineettomasta ympäristöstä. Meredithiä oksetti mädäntyneen lihan katku ja läimäytti käden suunsa eteen.

Sisuksiin iskeytyvä jääkylmä pelko onnistui voittamaan uteliaisuuden. Meredith nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän käveli maltillisesti, vaikka lihakset kiljuivat pakosta lähteä juoksemaan. Kun takana alkoi kuulua laahausta, tyttö huomasi taistelevansa pakokauhua vastaan.

Kuiskinta voimistui koko ajan oikean korvan juuressa, se oli sävyltään vihamielistä ja armotonta, taukoamatonta. Sanoista ei saanut mitään selvää, sillä peräkkäiset äännejonot puuroutuivat aivoissa silkaksi sointujen mössöksi. Sydän pamppaili henkitorvessa asti. Meredith ei edes tiennyt hengittikö hän happea vaiko lemua, joka tulvi nyt kaikkialta. Hän yritti juosta, mutta raivoisat äänet seurasivat aivan takana. Hän kieltäytyi katsomasta taakseen. Hän yritti olla katsomasta taakseen. Hän katsoi -

Ja putosi maailman läpi järisyttävän kirkunan saattelemana.