The Voodoo Doll

Luku 13: Verenpunainen hymy

Benita ei tiennyt missä oli, kun valot sammuivat. Hän oli paniikissa hypännyt piiloon läheiseen vaatekomeroon ummehtuneiden kankaiden väliin ja sulkenut oven tiiviisti perässään. Ja toivonut parasta.

Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään pitkään aikaan, mutta aika ajoin tunsi mustan pahuuden läsnäolon huoneessa kuin sykkivänä ja säteilevänä energiana. Tyttö painautui kaapin seinää vasten tekeytyen mahdollisimman pieneksi, sydän jyskyttäen rinnassa kuin moukari. Hän ei ollut koskaan pelännyt mitään näin paljon. Ei edes pienenä, jolloin häneltä oli tullut pissat pöksyyn kauhuelokuvien katselusta.

Hän ei tiennyt, mitä ne nuket ja muut olivat olleet, mutta tytöllä oli niistä hyvin paha aavistus. Nyt oltiin tekemisissä yliluonnollisuuden kanssa. Ja se, jos mikä sai Benitan täysin tolaltaan. Hän oli aina inhonnut kaikkea okkultismista spiritismiin ja siltä väliltä.

Kunpa hän vain olisi jäänyt kotiin. Hän ei ollut koskaan katunut mitään näin paljon. Lämpimät kyyneleet kastelivat varoittamatta Benitan kalpeat posket, ja tyttö painoi hihansuun silmilleen. Apua, hän ajatteli suippojen vesipisaroiden tipahdellessa verkaalleen alas lattialle. Murheen orkesteri.

Sitten valot syttyivät taas. Benita näki suljettujen silmäluomiensakin läpi heikkojen kullankeltaisten valojuovien hiipivän sisään kaapin oven rakosista. Hän halusi taas alkaa itkemään huojentavasta helpotuksesta. Hän oli selvinnyt. Sydän rinnassa takoen tyttö raotti varovasti ovea ja irvisti kauhusta, kun se parahti pahaenteisen äänekkäästi.

Benitan silmät olivat pullahtaa ulos kuopistaan, niin hirvittävä edessä avautuva paikka oli. Tänne hän ei ollut taatusti tullut. Huumaavan kauhun siemen alkoi itää tytön vatsassa.

Ihmistarha. Se se oli. Tosiaan.

Korkeakattoinen huone oli täynnä harmaita kiviseiniä, läpinäkyviä lasialtaita, aitauksia ja metallihäkkejä. Benita näki niiden sisällä oudosti äänteleviä ihmisiä, jotka istua köllöttivät säälittävän pienissä häkeissään, raaputtivat itseään kaikkialta ja häätivät kärpäsiä pois kimpustaan. Jotkut olivat takertuneet kaltereihin kiinni ja tuijottivat Benitaa verestävillä silmillään ja murisivat.

Benita lähestyi olentoja varovasti. Mielipuoliset haukahdukset kaikuivat ilmassa. Hän näki joiltakin puuttuvan silmiä, raajoja tai ihoa, joka roikkui velttona kuin riepu. Oksennus nousi Benitan kurkkuun, kun hän haistoi pesemättömien vartaloiden pistävän lemun.

Yhtäkkiä eräs ihmisistä alkoi ulista kovaan ääneen ylitse muiden. Sen raivokkaat silmät kiiluivat punaisina, torahampaat pilkistivät ylähuulen alta. Se takertui käyrillä kynsillään paksuihin metallikaltereihin ja venytti niitä. Benita tajusi kauhukseen, että se pyrki pois sellistään.

Holtittomasti vapiseva tyttö kompuroi taaksepäin, kohti vaatekomeroa, josta oli tullutkin ja josta tämä painajainen oli alkanutkin. Mutta hän saikin vain huomata, ettei mitään kaappia enää ollutkaan. Jäätävä paniikki kouraisi hänet armotta valtaansa. Takana kohosi vankka kiviseinä, jonka rosoinen pinta raapi hänen kämmenensä ihoa, kun hän takoi sitä epätoivoisena nyrkillään. Iho meni vereslihalle, mutta seinä oli ja pysyi pelkkänä seinänä.

Mitään ulospääsyä ei näkynyt.

Benita käännähti kauhuissaan ympäri, kun kuuli takaansa matalan murahduksen. Kalterit olivat auki venytetyt. Muut olennot tuijottivat häntä häkeistään, niillä oli tummat kiiltävät nappisilmät ja kiinni ommellut suut, jotka hymyilivät hänelle julmasti kaikki. Se punasilmäinen ihmisolento ei ollut enää epäinhimillisen karmaiseva, joka käveli neljällä jalalla ryömien, pitkät kynnet maata raapien, suttuinen tukka silmillä riippuen.

Hän näki pienen tytön hahmon. Sillä oli vaaleat hiukset, valkoinen, lian tahrima mekko ja kädessä veltto nukke. Angel. Se nosti hitaasti katseensa ja hymyili hyytävästi. Pikkutytön suu oli värjäytynyt kokonaan punaiseksi verestä. Sitä norui alas leukaa pitkin vaatteille ja tippui lattialle tytön likaisten paljaiden jalkojen juureen.

Tip. Tip. Tip.

Ankea huone tuntui venyvän ja vanuvan Benitan silmissä aaltomaisin sulavin liikkein. Maailma tuntui lainehtivan, värit sekoittuivat toisiinsa, ja näkökenttä pimeni reunoistaan. Kuulaat kasvot pitenivät ja vääristyivät muodottomaksi mössöksi, järisyttävä huimaus hämärsi tajunnan.

Sitten Angel avasi suunsa ammolleen luonnottoman suureksi, mustaksi aukoksi ja alkoi kirkumaan kimeää ja korviavihlovaa melodiaa, joka porautui syvälle Benitan mieleen. Tyttö peitti korvansa siltä kauhealta ääneltä, joka särki hänen korvansa tuhansiksi pirstaleiksi. Mutta ääni kaikui hänen pääkoppansa sisällä, jossa hän oli vankina. Benita alkoi repiä ruskeita hiuksiaan päästään raivoisasti hulluuden ajamana. Hän ei edes tuntenut polttavaa tuskaa, joka hänen päänahassaan kiiri, kun hiustuppoja irtosi kourallisia. Tyttö huusi ja huusi.

Pelon ja surun kirvelevät kyyneleet virtasivat vuolaasti hänen poskiaan pitkin, sillä hän tiesi.

Hän tiesi, että loppu oli koittanut. Ja hän oli hävinnyt.