The Voodoo Doll

Luku 10: Entisen varjot

Kun tytöt saapuivat kartanon ovelle, he olivat näännyksissä, sillä pitkä taival huipulle oli kuluttanut heidän voimansa loppuun. Jokainen heistä oli kylmissään, nälissään ja peloissaan, mutta toinen toistaan tukien he olivat selviytyneet ylös asti. Yö oli syventynyt entisestään, kun pimeys oli kietonut mustat siipensä maailman ylle pöllön huhuilun ja tuulen kahistessa oksistossa.

Jessy oli tarttumassa kolkuttimeen, kun jyhkeä ovi yhtäkkiä aukeni naristen. Tytöt katsahtivat toisiinsa sanattoman kauhun vallassa, kun oven takaa ilmestyi vanhat ja kurttuiset kasvot, pienet punaiset silmät, jotka tapittivat heitä syvältä silmäkuopistaan, ja korviin asti ulottuva hymy sai lihan höllymään mummon naamalla. Ne olivat rumimmat ja ryppyisimmät kasvot, jotka tytöt olivat koskaan nähneet.

"Ööh... terve", Jessy kimitt,i ja pelko kuulsi tämän äänestä.

Kun mummo puhui, hänen äänensä narisi yhtä paljon kuin rasvaamista vailla olevat ovensaranat. "Heipä hei, nuoret neitokaiset. Lienette eksyneet? Tulkaahan sisälle lämmittelemään mehun ja keksien kera. Minulla käy ani harvoin vieraita... Se on kovin yksinäistä", mummo höpötti huolettomasti. Ehkäpä juuri yksinäisyys oli saanut naisen kasvot valahtamaan alas, kun kukaan ei ollut pitänyt hänelle seuraa tai saanut häntä nauramaan sydämensä kyllyydestä. Ehkäpä yksinäisyys oli lasittanut naisen katseen, pyyhkinyt onnen tämän naamalta.

Tytöt vaihtoivat kysyviä katseita keskenään. Mutta lopulta väsymys ja nälkä veivät voiton. He astuivat kyttyräselkäisen mummon perässä sisään kartanoon ja sulkivat oven jäljessään. Pölypilvi lennähti ilmaan, ja hämäryys nielaisi heti tilan ympäriltä. Tytöt räpyttelivät typertyneinä silmiään, sydän kurkussa.

Mummo sytytti kynttilän, ja liekki valaisi seinät kultaisella loistollaan. Pimeys lymyili yhä nurkissa kuin saalista vaaniva kissa. Mummo näytti siinä valossa entistäkin vanhemmalta. Hänellä oli päällään valkoinen, resuinen mekontapainen, jonka helmat laahasivat maata pitkin, kun tämä lähti köpöttelemään ruokasalin ovelle. Tytöt painautuivat tiiviisti toisiaan vasten, kun kulkivat mummon perässä ruokasaliin.

Matkan varrella Benita bongasi seiniltä lukuisia muotokuvia ja tauluja kartanon edesmenneistä omistajista. Kaikkien ikiaikaiset kasvot olivat tuskan vääristämät. Hämähäkinseitit riippuivat pölyisistä jalkalampuista. Puulattia natisi heidän jalkojensa alla. Näytti siltä, ettei paikkaa oltu siivottu vuosikymmeniin. Täällä kummittelee, ajatteli Benita kauhuissaan.

Ruokasali oli suuri, kynttilällä valaistu huone, jonka seinät olivat täynnä murenevaa tapettia ja repsottavia tauluja. Kattokruunu oli sammunut ja nökötti vaatimattomana katossa. Aivan kuin joku olisi odottanut heitä. Carline ei pitänyt tunteesta, joka riipi hänen sisintään. Hän sai sen tunteen aina katsoessaan kauhuleffoja.

He istuivat pyöreän puisen ruokapöydän ääreen, jota koristi ohut pölykerros. "Pahoitteluni. Syön harvoin tässä paikassa, joten täällä on aika pölyistä", mummo hössötti ja laski pöydälle keksejä ja neljä lasia, joissa kussakin oli jotain kuultavaa musteensinistä litkua. Nenäänsä nyrpistävä Meredith, joka ei ollut koskaan nähnyt senväristä mehua, päätti, ettei joisi pisaraakaan.

Kaikki jäivät tuijottamaan mykkänä keksilautasta ja lasejaan. Lautaselle oli kasattu keko epämuodostuneita muhkuraisia keksejä, aivan kuin joku olisi kiukuspäissään lytännyt ja puristanut raivonsa niihin. Tytöt eivät olleet koskaan nähneet mitään yhtä vähän houkuttelevaa ja vastenmielistä ruokaa.

Benita vilkaisi sivusilmällään muita tyttöjä. Carline puri huultaan kauhun sekaisen ihmetyksen vallassa, ja Jessy tuijotti rävähtämättä keksilautasta silmäillen sitä kuin vihollista, joka saattaisi hyökätä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. Ei, kukaan heistä ei halunnut koskeakaan niihin.

"Ei kiitos", Jessy sanoi anteeksipyytävästi ja onnistui puristamaan kasvoilleen hymyn, vaikka häntä hermostutti. Jokin tässä paikassa ei ollut kohdallaan.

Kynttilänvalossa mummon kasvot näyttivät entistäkin vanhemmilta, aivan kuin hän olisi yllättäen vanhentunut vuosia. Varjot hiipivät venyvien kasvojen uurteisiin, ja haaleat silmät tummuivat kuin pedon silmät. Mummo avasi suunsa, mutta sieltä ei tullutkaan sanoja.

Pelkkä kirkunaa. Kovaa ja korviavihlovaa.

SKRIIIIIIIIIIIIIIIIK

Vaisto sai tytöt kavahtamaan kauemmas ja peittämään korvansa tuolta karmealta ääneltä, joka puhkoi tärykalvot. Ääni tunkeutui silti heidän tajuntaansa kuin veitset. Se tärisytti heitä luita, ytimiä ja sydänjuuria myöten. Jessy raotti silmäänsä.

Mummon olemus alkoi muuttua. Valot heittivät hänen käpristyneen varjonsa seinälle. Varjo oli pitkä, eläimellinen hahmo, jolla oli pirunsarvet ja pitkät, käyrät kynnet. Mummon kyttyräselkä katosi, rypyt hävisivät, hiukset kasvoivat. Hän kutistui. Pyörivät mulkosilmät pullistuivat ulos päästä, ennen kuin pullahtivat takaisin kuoppiinsa. Käärmemaisen pitkä kieli tunkeutui tämän suusta, kuolaa norui suupielistä. Luurankomaisen kalpeat kasvot kiristyivät entisestään. Vertahyytävän hirvittävä ääni purkautui tämän aukinaisesta, mustasta kidasta, se oli matala ja vollottava ääni.

Kynttilän liekki alkoi lepattaa kuin kovassa tuulessa ja sammui. Mutta sitä ennen he kaikki ehtivät nähdä vilauksen nuoresta, hymykuoppaisesta tytöstä, jolla oli vaaleat, kiharat hiukset. Ja nukke.