Istuin tutkimushuoneessa ja luin uudestaan kirjeen, jonka olin saanut edellisenä päivänä. Se oli Emmalta. Hän ei tiennyt, että olin herännyt koomasta, mutta hän oli silti lähettänyt minulle kirjeen, jossa oli hänen uusi osoitteensa. Hän asui tällä hetkellä aviomiehensä kanssa pienellä saarella, joka oli ilmeisesti hyvin kaukana linnasta.
Emma oli kuitenkin onnellinen, ainakin sen käsityksen sain kirjeestä. Se oli tärkeintä, että hän rakasti aviomiestään ja pientä kotiaan, jossa hän sai puuhastella. Mutta silti minulla oli häntä ikävä. Hän oli ollut ainoa hyvä ystäväni täällä, sellainen jolle pystyin kertomaan melkein kaiken, ja nyt minulla ei ollut ketään jolle puhua.
Pystyin tietysti keskustelemaan Gabrielin kanssa, mutten kuitenkaan voinut puhua hänelle kaikesta. En kätketyistä surullisista tunteista, joita tunsin aina, kun kuningas ei sanonut rakastavansa minua. Olisin vain tahtonut Emman takaisin tänne, oli itsekästä ajatella niin, mutta halusin vain ystäväni takaisin.
Olihan minulla tietysti Ariana, mutta en ollut saanut häneen sellaista yhteyttä, joka minulla oli Emman kanssa. Eikä Ariana ollut niin kiinnostunut viettämään aikaa kanssani, koska hän halusi olla kaiken vapaa–ajan Desmondin kanssa. En tietysti voinut moittia häntä, sillä itsekin halusin viettää aikani kuninkaan seurassa, mutta silti jokainen tarvitsi aina välillä myös aikaa ystävien kesken.
Huokaisin äänekkäästi ja aloin kirjoittamaan kirjettä, jonka lähettäisin Emmalle. Hän varmasti yllättyisi, kun saisi tietää, että olin hereillä ja hyvissä voimissa. Ehkäpä hän tulisi sitten käymään, kun hän tajuaisi, että en nukkuisi enää.
Kirjoitin kaksi paperia täyteen, kun aloin täyttämään kolmatta paperia, ajatukseni katkesivat napakan koputuksen myötä.
Nostin katseeni ylös, kun ovi riuhtaistiin auki voimalla, ennen kuin ehdin edes sanoa mitään.
Kurtistin hieman kulmiani, kun kohtasin Xenonin synkän katseen, joka porautui otsaani. Hän vain seisoi jähmettyneenä oven suussa tuijottaen minua hetken aikaa. Hän näytti jotenkin omituiselta, ihan kuin hän ei olisi tiennyt miten suhtautua minuun.
– Hänen majesteettinsa haluaa teidät puheilleen, Xenon sanoi kylmällä äänellä, joka sai ihokarvani pystyyn.
– Minä tulen aivan kohta, mutisin ja laskin katseeni takaisin paperiin.
– Nyt heti, Xenon huomautti kireästi, saaden minut melkein hypähtämään ilmaan.
– Onko jokin hätänä? kysyin ja laskin sulkakynän pöydälle.
– Minulla ei ole oikeutta keskustella hänen majesteettiinsa asioista, Xenon totesi nyökäten oven suuntaan.
Minä nousin hämmentyneenä ylös ja kävelin käytävälle. Kuulin Xenonin raskaat askeleet, kun hän käveli takanani. Gabriel ei koskaan halunnut tavata minua keskellä päivää, koska hän oli sanonut että häiritsin hänen työntekoaan hyvässä mielessä. Hän oli todennut, ettei hän pystynyt keskittymään mihinkään, jos hän näkisi minut ja siksi olin aina pysytellyt poissa hänen silmiensä alta päivisin, että hän sai tehtyä työnsä ennen illallista.
Omituinen tunne valtasi sydämeni, kun tallustimme kohti kuninkaan työhuonetta. Olin monesti ollut Xenonin seurassa, mutta nyt minusta tuntui, ettei hän suojellut minua, vaan hän vahti minua.
Yritin saada sen tunteen katoamaan, mutta se voimistui jokaisen askeleen myötä saaden sydämeni valtaansa.
Kun saavuimme perille, Xenon koputti oveen ja avasi sen kuultuaan kuninkaan ääneen. Xenon päästi minut menemään ensin, minä nyökkäsin hänelle ja astuin huoneeseen, jossa oli jäätävä tunnelma.
Kenraali seisoi oven vieressä, hän nyökkäsi minulle ja näytti sitten Xenonille merkin, että tämä sai lähteä.
Gabriel istui työpöytänsä takana ja hieroi kädellään leukaansa. Hän ei katsonut minuun päinkään, vaan istui täysin omassa maailmassaan. Yritin saada häneen katsekontaktia, mutta hän ei kertaakaan vilkaissutkaan minua, vaikka hän ilmiselvästi tiesi, että olin huoneessa.
Kenraali osoitti minulle tuolia, joka oli tyhjillään työpöydän edessä. Tuijotin sitä hetken aikaa, ennen kuin kävelin tuolin viereen ja istuin siihen hitaasti.
Tunnelma oli hyvin kireä ja jännittynyt. En uskaltanut sanoa sanaakaan, koska tiesin että jotain oli pahasti vialla. Nielaisin äänekkäästi ja hieroin nihkeältä tuntuvia käsiäni mekkoni pehmeään kankaaseen.
– Kenraali voitte poistua, Gabriel sanoi nostamatta katsettaan.
Kenraali käveli pois, kuulin kuinka ovi sulkeutui takanani ja jäimme kuninkaan kanssa kahdestaan. Vain minä ja Gabriel, sekä näkymätön muuri, joka oli tullut väliimme. En tiennyt mitä ajatella tästä tilanteesta. Vielä eilen kaikki oli ollut hyvin, tai ainakin olin olettanut niin. Gabriel oli ollut hiljaisempi ja hän oli välillä vain katsellut minua ihan kuin hän olisi tarkkaillut liikkeitäni, mutta hän usein vain tuijotti minua ilman syytä.
En ollut ajatellut minkään olevan vialla. Olimme viettäneet mukavia hetkiä koko viikon ajan, en ollut udellut häneltä lisäkysymyksiä Dariuksesta, vaikka hän olikin käynyt usein mielessäni.
Sydämeni hakkasi voimakkaasti rinnassani, kun odotin että Gabriel kertoisi syyn miksi olin täällä. Kuulin oman hengitykseni, kun odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut.
Hiljaisuutta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kuningas ei sanonut mitään, hän vain tuijotti paperia edessään, ihan kuin se olisi ollut avain kaikkiin maailman mysteereihin.
Tiesin, että kuningas ei välttämättä aloittaisi keskustelua. Hän voisi pitää mykkäkoulua koko loppuelämänsä ajan, joten minä rohkaisin lopulta mieleni ja kysyin varovasti:
– Onko jotain sattunut?
Gabriel hätkähti ääntäni, hän laski kätensä pöydän kovaa pintaa vasten ja kohotti katseensa minuun. Minä säpsähdin hieman, hänen tummanvihreitä silmiään, jotka olivat epätietoisuuden vallassa. Ne olivat niin oudon näköiset, niin elottomat, mutta silti täynnä erilaisia tunteita jotka velloivat hänen sisällään.
– On, jotain on todellakin sattunut, hän sanoi kylmällä äänellä, joka sai jokaisen soluni itkemään, kun muistin kuinka monesti hän oli käyttänyt tuota ääntä, repiessään sydämeni kappaleiksi.
– Mitä? kysyin hämilläni, mutta Gabriel ei vastannut.
Hän pysyi vaiti. Hän sulki silmänsä hetkeksi, hän hengitti syvään ennen kuin hän avasi ne uudestaan, laskien katseensa taas paperiin, joka lepäsi hänen edessään.
– Me saimme tietää syyn, miksi Askold ei kuollut minun miekkani kautta, kuningas totesi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä.
– Mutta sehän on hyvä juttu, sitä tietoahan olet odottanut, huomautin hieman hämilläni, sillä en ymmärtänyt, miksi kuningas oli niin järkyttyneen oloinen.
Hän oli murehtinut joka ikinen päivä sitä, miksi tiedustelijoilla kesti niin kauan selvittää Askoldin menneisyys ja se mistä hän oli tullut. Ja nyt hänellä oli tieto, mutta hän näytti kärsivän siitä tiedosta.
– Hän oli keiju, Gabriel sanoi nopeasti ääni vihaa täynnä.
– Keiju? toistin kummastuneena.
Askold oli keiju? Miten se oli mahdollista? Hän ei ollut edes näyttänyt keijulta? Hän oli ollut ällöttävän näköinen, eikä kaunis ja hoikka niin kuin keijut yleensä olivat.
– Niin keiju, kuningas sanoi uudelleen, – hän oli syntynyt keijujen luona, mutta lähtenyt omille teilleen, mikä selittää hänen ulkomuotonsa, sillä jos keijut eivät saa heidän kehoilleen sopivaa ruokaa, heidän ulkonäkönsä kärsii, kuningas selitti vastaten kysymyksiin, jotka velloivat pääni sisällä.
– Ja miten...
– Muistat varmaan mitä kerroin sinulle aikoja sitten, että en pysty tappamaan keijuja, Gabriel huomautti, keskeyttäen lauseeni kylmästi, – itse asiassa kukaan täällä ei pysty tappamaan keijuja, sillä niiden tappamiseen tarvitaan pimeyden vaalijoita. Pelagus kansalainen.
– Ja miksi sinä..., ääneni vaikeni olemattomaksi kuiskaukseksi, kun Gabrielin sanat jysähtivät tajuntaani.
Minä tapoin Askoldin ja hän oli keiju. Se siis tarkoitti sitä, että minä olin Pelagus kansalainen. Silmäni laajenivat kuopissaan, hengitykseni takertui kurkkuuni, kun ymmärsin kaiken.
Gabriel ei pystynyt tappamaan Askoldia, mutta minä pystyin. Mutta...ei! En voinut olla mikään Pelagus kansalainen! Olin ihminen! Olin syntynyt ihmisten maailmassa, en täällä! Olin Alexin avain! Jos en olisi ihminen, en olisi voinut saada ovea auki!
– Ei! kiljaisin niin kovaa kuin pystyin, – olen ihminen!
– Et ole, sinä olet yksi niistä! Gabriel karjui nousten ylös tuolistaan.
Hän löi kätensä pöytää vasten, saaden osan papereista tipahtamaan maahan, katsoen minua samalla uhkaavasti. Hänen silmänsä olivat pikimustat ja hänen hiuksensa, ne muuttivat väriään vasta–aineesta huolimatta. Hän oli todella vihainen, mutta hänellä ei ollut syytä siihen, sillä tiesin olevani ihminen.
– Olet huijannut minua koko ajan! hän huusi lyöden nyrkeillään uudelleen ja uudelleen pöydän kova pintaa.
– Mitä? kysyin epäuskoisena, – ei...ei! En ole mikään pelagus kansalainen! Olen syntynyt ihmisten maailmassa, minä...
– Se ei silti tarkoita sitä, ettet voisi olla pelagus kansalainen! Gabriel huusi silmät palaen.
– Mutta...
– Sinä valehtelit minulle! kuningas huudahti osoittaen minua etusormellaan kuin yleinen syyttäjä, – yritit huijata tiesi kuningattareksi ja...
– EI! En ole valehdellut sinulle! kiljuin totuuden hänen kasvoilleen, – olen ihminen!
– Et ole! Gabriel huusi kylmästi, saaden minut vajoamaan epätoivoon.
Hän ei halunnut uskoa minua, hän luuli minun huijanneen häntä, mutta se oli vale. En huijannut häntä, en olisi koskaan voinut valehdella Gabrielille mistään tärkeästä. Minä rakastin häntä, hän oli minun tuleva aviomieheni, en olisi pettänyt hänen luottamustaan, en ikimaailmassa.
– OLEN IHMINEN! huusin silmät kyyneliä täynnä.
– Sinä voit olet puoliksi ihminen ja puoliksi pelagus kansalainen! Gabriel totesi sihisten.
Hän huitaisi kädellään puolet pöydällä lojuvista kirjoista maahan, hän lysähti takaisin tuolilleen karjuen itsekseen. Katsoin häntä kyynelien virratessa poskiani pitkin, en tiennyt miten voisin vakuuttaa hänet siitä, etten ollut valehdellut hänelle. En ollut mikään tämän maan kansalainen, en voinut olla, en edes puoliksi. Olin kokonaan ihminen, olin varma siitä.
– Mutta..., aloitin lauseeni, hän ei kuitenkaan antanut minun puhuvan loppuun.
– Isäsi oli ilmeisesti tästä maailmasta ja äitisi oli ihminen, ja sinä tiesit sen koko ajan!
– Jos se on to–totta niin e–en tiennyt sitä, nyyhkytin ääneen, – Gabriel sinun täytyy uskoa...
– Tiedätkö, että minä vihaan pelagus kansalaisia, minä halveksin heitä, syljen heidän päälleen! kuningas tuhahti vihan häilyessä hänen kasvojensa päällä, – koska se mies, joka hajotti minun jo valmiiksi rikkinäisen perheeni, oli pelaguslainen!
Hätkähdin kuninkaan sanoja. Wercinant oli pelaguslainen! En ollut tiennyt sitä, se oli siis todellinen syy, miksi Gabriel inhosi sitä kansaa niin paljon. Ei ollutkaan kyse siitä, että he olivat perustaneet oman valtakunnan toisen sisälle, vaan siitä että yksi heistä oli kuningattaren rakastaja.
– Kenen käsialaa tämä on? Gabrielin ääni sai minut säpsähtämään.
Hän ojensi minulle paperia, jonka otin varovasti käsiini. Katsoin paperia ihmeissäni, se oli yksi tutkimukseni tiivistelmistä joita olin kirjoittanut, kun aloitin tutkimuksen tekemisen.
– Se on minun, kuiskasin hämilläni.
– Entä tämä, kenen käsialaa se on? Gabriel kysyi antaen toisen paperin minulle.
Sitä paperia en ollut koskaan nähnytkään, se oli parempilaatuisempaa kirjepaperia. Mutta käsiala oli minun, olisin tunnistanut sen missä tahansa.
Herra P. Suunnitelmamme etenee juuri sopivaa vauhtia eteenpäin. Kaikki tarvittavat ennakkotyöt on tehty ja nyt voimme vain odottaa, että saalis astuu ansaan.
–E
– En ole koskaan nähnytkään tätä kirjettä, sanoin nopeasti, kun tajusin että kirjeen sisältö oli jotain kamalaa.
– Kenen käsialaa se on? kuningas kysyi välittämättä sanoistani.
– Minun, mutta en ole kirjoittanut tätä, sanoin nopeasti ja tuijotin anovasti Gabrielin tummia silmiä.
Hän vain toljotti minua, hänen kätensä olivat rutistuneet nyrkkiin ja hän vain oli paikoillaan. Sitten hän painoi hetkeksi silmänsä kiinni ennen kuin hän kysyi rauhallisella äänellä:
– Miten se sitten voi olla sinun käsialaasi?
– En tiedä, e–ehkä joku on kopioinut sen, e–en tunne tä–tätä miestä tai tiedä mitä kirjeessä tarkoitetaan, selitin änkyttäen sillä tajusin kuinka toivottomalta tilanteeni näytti.
– Etkö tosiaan tiedä? Gabriel kysyi ivallisesti – älä esitä tyhmää! Minä tiedän mitä sinä suunnittelit! hän jatkoi karjuen.
– Minulla e–ei ole mi–mitään käsitystä mistä sinä puhut, kuiskasin järkyttyneenä.
– Entä tämä?! Oletko nähnyt tämän ennen!? Gabriel huudahti ja heitti ruttuisen paperin eteeni.
Katsoin sitä silmät vetisinä. Paperi oli nuhjuinen ja muste oli hieman levinnyt, mutta käsialasta ei voinut erehtyä, se oli minun. En silti koskaan ollut kirjoittanut noita lauseita, jotka kätkivät sisäänsä hyvin kavalan suunnitelman, suunnitelman vallankaappauksesta.
Luin paperin monta kertaa lävitse, en ymmärtänyt sitä. Se oli kirjoitettu minun käsialallani, samalla musteella jota minä käytin. Mutta en ollut kirjoittanut sitä, en ollut koskaan ennen edes nähnyt sitä paperia.
– Avioliittomme tullessa voimaan olisit myrkyttänyt minut ja noussut näin valtaan. Sen jälkeen olisit antanut pohjoisten heimoille lisää maata ja...
– En ikimaailmassa olisi tehnyt mitään sellaista! parkaisin ääneen, – en voisi koskaan satuttaa sinua! Enkä todellakaan haluaisi johtaa tätä valtakuntaa! En koskaan! kiljuin uusien kyynelien valuessa pitkin poskiani.
– En usko sinua, Gabriel sanoi ääni kylmyyttä tihkuen.
– Gabriel! nyyhkäisin syvään, – sinun täytyy luottaa minuun! Minä pelastin sinut! Minä tapoin Askoldin ja...
– Vain koska halusit päästä naimisiin kanssani! Jos olisin kuollut Askoldin käden kautta, kukaan ei olisi perinyt kruunua minulta, vaan olisi järjestetty vaalit joissa uusi kuningas olisi valittu! Ja sinä et olisi mitenkään voinut saada kruunua itsellesi! Ja sen vuoksi sinä pelastit minut! Sinun oli pakko, sillä muuten suunnitelmasi olisi mennyt aivan hukkaan! Gabriel karjui saaden minut säpsähtämään jokaisen sanan myötä.
Hän oli niin tunteeton, niin kylmä ja täysin erilainen kuin ennen. Hän ei halunnut uskoa minua, hän luuli olevansa oikeassa, mutta hän ei tajunnut olevansa väärässä. En olisi koskaan voinut satuttaa häntä, sillä rakastin Gabrielia koko sydämelläni.
– EI! Se ei ole totta! Minä pelastin sinut koska rakastan sinua, koska haluan viettää koko loppuelämäni sinun kanssasi! itkin ja yritin tarttua pöydän ylitse Gabrielin kädestä kiinni.
Hän nousi ylös tuoliltaan katsoen minua murhaavasti.
– SINÄ ET RAKASTA MINUA! hän raivosi, – SINÄ ESITIT!
– EN! kiljuin itkien.
– Sinä olet yhtä paha kuin hän! Sinä olet juuri samanlainen verenimijä!
Pudistelin epätoivoisena päätäni. Kuulin oven avautuvan takanani ja näin kaksi sotilasta, jotka lähestyivät minua. Sotilaat tarttuivat käsivarsistani kiinni, ennen kuin edes ehdin tajuamaan mitä tapahtui.
Minä pistin vastaan. Rimpuilin ja potkin, koska tiesin tämän olevan ainoa mahdollisuus saada Gabriel tajuamaan, etten ollut pettänyt hänen luottamustaan.
Sain hetkeksi sotilaiden otteet höllenemään, minä ryntäsin Gabrielin luo ja heittäydyin hänen jalkoihinsa. Hän pelästyi, kun joutui olemaan niin lähellä minua. Sen näki hänen silmistään, joissa välähti.
– Sinun täytyy uskoa minua, en tehnyt sitä, en tehnyt! vaikersin ääneen, – olen syytön! Joku yrittää lavastaa minut syylliseksi! Minä vannon, että olen syytön! En voisi satuttaa sinua...en koskaan...minä rakastan sinua Gabriel! Minä rakastan sinua aina ja ikuisesti enkä koskaan, en koskaan voisi tappaa sinua!
Gabriel oli vitivalkoinen, hänen silmänsä olivat kostuneet, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei sanonut minulle sanaakaan. Hän vain tuijotti minua ja käsiäni, jotka olivat takertuneet hänen nilkkoihinsa kiinni.
– Viekää hänet pois, hän sanoi tunteettomasti.
Katsoin häntä suu auki. Tunsin, kuinka sotilaat tarttuivat käsivarsiini kiinni ja yrittivät nostaa minut ylös, mutta minä kiedoin käteni nopeasti Gabrielin jalkojen ympärille ja anelin häntä uskomaan minua.
– Ei! EI! Si–Sinä et voi tehdä näin minulle! Sinun täytyy uskoa minua! Minä olen syytön! Gabriel! Gabriel! Älä tee tätä minulle! Mi–Minä rakastan sinua! O–Olen kihlattusi! Minä rakastan sinua!
Gabriel pysyi vaiti. Sotilaat saivat jotenkin käteni irti ja he retuuttivat minut nopeasti oven luo.
– Gabriel! M–minä pyydän! Usko m–minua! Olen s–syytön!
Mutta Gabriel ei sanonut sanaakaan ja silloin minä tajusin sen. Kaikki olivat olleet oikeassa, Amelia, Emma, Alex, jopa Serena.
Älkää luottako kuninkaaseen, älkää antako hänen komeutensa hämätä teitä, älkää antako hänen lumota teitä sanoillaan tai teoillaan. Hän on pahempi kuin kukaan muu, hän ei koskaan muutu, eikä hän koskaan tule rakastamaan teitä niin kuin te rakastatte häntä.
Hän keksii jotain mikä antaa hänelle syyn tappaa sinut. Gabriel ei halua olla heikko, ja jos hän sattuisi rakastamaan sinua, niin se on heikkoutta.
Minä varoitan teitä, älkää antako hänen kahlita teitä itseensä.
He kaikki olivat varoittaneet minua Gabrielista, joka ei tuntenut armoa. Ja nyt minä kohtasin sen miehen silmästä silmään. Hän ei ollut sama henkilö, joka iltaisin suuteli minua hellästi poskelle ja joka kietoi kätensä suojelevasti ympärilleni. Hän ei ollut se mies, joka sanoi haluavansa lapsia kanssani. Tuo kylmä mies, joka istui tuolissaan, oli joku toinen. Hän oli elänyt Gabrielin mielen sopukoissa odottaen sitä, että tekisin jonkin virheen tai, että hän saisi syyn tuhota minut ja nyt hän iski. Hän iski silloin, kun vähiten sitä odotin. Hän uskoi noita valheita, joita joku yritti syöttää hänelle. Gabriel oli vihansa sokaisema, hän ei nähnyt totuutta vaan hän uskoi kaikkia muita, mutta ei minua.
Desmond ryntäsi huoneeseen saaden minut havahtumaan nykyhetkeen, hän katsoi minua ja sitten Gabrielia.
– Mitä täällä tapahtuu?
– Hän on petturi, Gabriel sanoi kylmällä äänellä, joka sai minut vapisemaan, – hän on pelagus kansalainen.
– Mu–Mutta en tiennyt sitä...en voinut tietää..., vaikersin hiljaisella äänellä.
– Ja kaiken lisäksi hän on suunnitellut koko ajan vallankaappausta. Hän on se henkilö jota olemme etsineet, hän on vakooja! Gabriel karjaisi vältellen katsomasta minua.
– En ole...e–en koskaan satuttaisi sinua...en koskaan tekisi mi–mitään sellaista.
– Minulla on todisteita sinua vastaan, kuningas murahti.
– En ole kirjoittanut niitä! parkaisin ja käänsin katseeni Desmondin puoleen, – Desmond joku yrittää lavastaa minua syylliseksi! Uskothan minua!? Uskothan!?
– Rauhoitu Elle, Desmond kuiskasi.
Mutta en voinut rauhoittua, aivan kuin elämältäni olisi kadonnut pohja. Minä en tiennyt mitä ajatella. Huone pyöri hetken aikaa silmissäni, minä horjahdin taaksepäin, mutta sotilaiden kädet pitivät minut pystyssä.
Desmond käveli työpöydän viereen, hän tutki papereita joista kohtaloni riippui. Hän katseli niitä tarkkaavaisena ennen kuin hän totesi:
– Nämä voivat olla väärennöksiä.
– Eivät ole, Gabriel sanoi järkkymättömänä.
– Miten voit olla niin varma?
– Olen vertaillut koko yön kirjaimia hänen käsialaansa! Ne ovat yhtenäisiä! Jokainen pilkku ja piste on kirjoitettu täsmälleen samalla tavalla kuin hän kirjoittaa! Jokainen kirjain on piirua myöten samankaltainen! Hän on syyllinen!
– Ei...ei...ei...minä en ole kirjoittanut niitä...sinun täytyy uskoa minua! vaikersin.
Mutta Gabriel ei vastannut, minä nyyhkytin kauhuissani itsekseni, tajusin ettei minulla ollut mitään toivoa. Gabriel ei koskaan uskoisi minua. Hän todellakin luuli minun haluavan tappaa hänet. Hän ei edes antanut minulle mahdollisuutta yrittää selvittää tämä tilanne.
Sotilaat ottivat minusta kovemmin kiinni, he alkoivat retuuttaa minua käytävään. Kun tajusin mitä oli tapahtumassa aloin kiljua ja huutaa syyttömyyttäni. Mutta tiesin, ettei se auttanut. Gabriel ei muuttaisi mieltään, hän ei uskonut minua.
Annoin tuskan ja vihan vallata sydämeni. Tunsin ahdistuksen kouristavan sydäntäni, kun tiesin, ettei paluuta entiseen enää olisi.
Sotilaat vetivät minua perässään pitkin käytävää, näin vielä Gabrielin työhuoneen oven, joka oli auki. Minä näin hänen istuvan pöytänsä ääressä, pää kumarassa.
– Sinä olet hirviö Gabriel! kiljaisin niin kovaa kuin pystyin, – oikea hirviö! Enkä anna koskaan sinulle anteeksi tätä! En koskaan! Minä vainoan sinua loppu elämäsi ajan! Tulen uniisi, ettet pysty nukkumaan enää ikinä! Minä tulen painajaisena, juuri sellaisena painajaisena, joka saa sinut valvomaan joka ikinen yö koko loppuelämäsi ajan!
Minä näin, että hän nosti katseensa, hän katsoi minua hetken aikaa, sitten hän nousi tuoliltaan ja sulki oven, niin kuin hän olisi sulkenut minut ulos elämästään.
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Älkää tappako minua!!! Tiedän, että tämä luku poikkesi täysin aikaisemmista, jotka ovat olleet aika vaisuja, mutta en voi muuttaa alkuperäistä suunnitelmaani, miten luvut etenevät. Ja toivon, ettei kukaan kommentoi ensimmäisiin lukuihin juonipaljastuksia!
Kiitos kaikista kommenteista, tykkäyksistä ja tervetuloa uusille seuraajille!
Seuraava luku tulee huomenna ja se on extra luku kuninkaan näkökulmasta! Se on kyllä aika lyhyt, mutta tarpeellinen tähän kohtaan.
Charlotte