Kolmen Kuun Valtakunta

36. Hylätty

Päivät vierivät eteenpäin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka minä muistin joka ikinen hetki Gabrielin kosketuksen ja hänen suudelmat. En pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään, olin levoton ja turhautunut. Kaikki tunteeni olivat aivan sekaisin ja en tiennyt mitä ajatella.

Kun seisoin tutkimushuoneen ikkunassa ja katselin ulos olin kuolla sydänkohtaukseen, kun näin vaunut jotka kaarsivat pihaan. Tunnistin nuo vaunut, vaikka silmät kiinni. Ne olivat kuninkaan rakastajien vaunut. Olisin voinut kiljua ja itkeä, kun näin kauniin nuoren naisen joka asteli palvelijan perässä linnan sisälle. Hän oli paljon kauniimpi kuin minä, he kaikki olivat aina kauniimpia kuin minä. He olivat ryhdikkäämpi, pitempiä, he olivat täydellisiä.

Lähdin nopeasti pois huoneesta tekosyyn varjolla ja kävelin ulos. En tiennyt minne menisin, harhailin vain edes takaisin, kunnes lopulta päätin mennä tapaamaan Vincentiä.

Tällä kertaa kuvernööri ei hymyillyt minulle, kun hän antoi lupalapun, ilmeisesti hän peilasi minun tunteitani sillä hän näytti hapanta naamaa. En sanonut mitään, kun juoksin portista ulos kohti Vincentin kotia josta oli tullut tuttu paikka minulle.

Kävelin omissa ajatuksissani kaupungin lävitse ja en edes huomannut olevani jo määränpäässäni. Vincent opetti juuri nuorta poikaa, joka ei meinannut millään osata edes perusasioita. Katsoin huvittuneena, kun Vincent yritti neuvoa poikaa, mutta tämä teki kaiken aina väärin.

– Ei noin hyvä lapsi vaan näin, Vincent huokaisi, mutta oppi ei mennyt perille.

Poika heilutti miekkaa käsissään omituisen kankeasti saaden Vincentin tuhahtamaan. Hän pudisteli päätänsä ja silloin hänen katseensa laskeutui minuun.

– Häiritsenkö? kysyin nopeasti ennen kuin Vincent ehti sanoa sanaakaan.

– Et ollenkaan, meidän tuntimme päättyikin juuri, onneksi, Vincent murahti ja loi poikaan epätoivoisen ilmeen.

Poika lähti nopeasti pois paikalta. Vincent vei miekat takaisin varastoonsa ja katsoi minua hetken aikaa kasvot täynnä tunteita.

Vaivautunut hiljaisuus laskeutui yllemme. Minä tiesin, että Vincent oli hyvin pettynyt minuun. Hän oli arvannut, että tekisin jotain mitä hän ei hyväksyisi ja kuninkaan haastaminen miekkailuotteluun oli jotain sellaista mitä Vincent ei ymmärtäisi.

– Miksi sinä teit sen? Vincent kysyi vakavana ja hänen katseensa laskeutui käteeni, joka oli vieläkin paketissa.

– Halusin voittaa hänet, kuiskasin hiljaa ja tunsin olevani kuin pikku lapsi joka oli tehnyt jotain väärin.

– Halusit voittaa kuninkaan, Vincent naurahti, mutta kuulin hänen äänessään turhautuneen soinnin.

– Niin, mumisin myöntävästi ja potkaisin kiveä, joka oli maassa.

En voisi koskaan saada Vincentiä ymmärtämään miksi oikeasti olin tehnyt sen. En itsekään tajunnut miksi olin halunnut vaarantaa oman henkeni. Olin halunnut voittaa kuninkaan, mutta samalla olin halunnut hänen hyväksyntänsä. Olin halunnut näyttää hänelle, että olin muutakin kuin pelkkä ihminen jota hänen hovinsa halveksi. Mutta nyt tiesin, että en koskaan voisi saada hänen hyväksyntää, vaikka lassoaisin hänelle yhden kuun taivaalta tai menisin ja lopettaisin pohjoisen sodan.

– Ei häntä voi voittaa ellei huijaa, Vincent totesi, – se mies on hyvin arvaamaton.

– Sanos muuta, tuhahdin.

Vincent käveli eteeni ja hän halasi minua isällisesti.

– Sinun ei olisi pitänyt haastaa häntä, Vincent kuiskasi hiljaa ja tiesin hänen ajattelevan tytärtään, – on melkein ihme, että olet elossa.