Kolmen Kuun Valtakunta

EXTRA LUKU KUNINKAAN NÄKÖKULMASTA

Hän tunsi minua kohtaan jotain. Minä tiesin sen. Kun hän ehdotti kahden keskistä tapaamista aavistelin hänen haluavan keskustella tutkimuksesta, mutta kun aloin miettimään hänen sanojaan ja käyttäytymistään tajusin, että kyse oli jostain muusta. Hän halusi kertoa minulle tunteistaan.

En voinut olla tuntematta pientä läikähdystä sydämessäni, mutta halusin sivuuttaa sen. En voinut heittäytyä suhteeseen ihmisen kanssa. En ainakaan sellaisen, joka oli orjaleirin kautta tullut palatsiini. Hänen kädessään oli ollut orjan merkki ja kaikki hovissani tiesivät hänen olleen orja. Vaikka olin poistanutkin tuon häpeällisen leiman hänen kädestään hänen ollessaan tajuton, niin se oli silti siinä, sillä kaikki tiesivät totuuden.

Mikään ei ollut niin yksinkertaista. Minun piti ajatella valtakuntaani, mainettani, kunniaani. En voinut sotkea kaikkea sen vuoksi, että sydämeni oli päättänyt lämmetä tuolle ihmiselle.

Minä kaduin syvästi kaikkea sitä mitä olin tehnyt hänen kanssaan. Olin antanut keskittymiseni herpaantua niin monta kertaa, että tunsin menettäväni itseni hallinnan ihmisen läheisyydessä. En olisi saanut suudella häntä teatterin aitiossa, enkä todellakaan olisi saanut suudella häntä miekkailuottelun jälkeen. Muistin vieläkin sen niin elävästi mielessäni. Olin vain heittäytynyt siihen hetkeen ja antanut himolle vallan. Juuri sille himolle jota tunsin ihmistä kohtaan. Jos Desmond ei olisin keskeyttänyt meitä niin olisin varmasti vienyt ihmisen huoneeseeni ja päättänyt sen minkä aloitimme. Silloin se tuntui niin oikealta nyt vain väärältä valinnalta.

Mutta kaikista eniten minua kadutti se yö, kun nukuin hänen huoneessaan. En olisi saanut halata häntä ja pidellä häntä niin kuin hän olisi ollut tärkeä minulle. En ollut koskaan pidellyt ketään naista sylissäni niin kuin olin pitänyt häntä. En koskaan ollut hakenut kenestäkään turvaa niin kuin hain hänestä. En koskaan tuntenut sydämeni lyövän niin tiheästi kenenkään muun kuin hänen läheisyydessään. Minä tunsin eläväni, kun tunsin hänet itseni vasten. 

Haroin hiuksiani melkein toivottamana. Katsoin kelloa, oli jo melkein keskiyö. Illallinen oli loppunut jo aikoja sitten ja koko tämän ajan olin kärsimättömänä katsonut kellon raksuttavan eteenpäin.

Ravasin hermostuneena ikkunan edessä edes takaisin. En tiennyt mitä tehdä. En saisi nukuttua, en mitenkään. Mutta en voisi tehdä muutakaan. Minun pitäisi vain antaa ajan kulua ja herätä seuraavaan aamuun. Minun pitäisi unohtaa tuo ihminen ja elää elämääni niin kuin olin elänyt sitä tähänkin asti.

Mutta silti pieni ääni pääni sisällä halusi lähteä huoneestani. Se halusi mennä tutkimushuoneeseen ja etsiä ihmisen. Ja minä olin heikko, heikompi kuin kukaan muu. Oli jo liian myöhäistä pysähtyä, kun kävelin käytäviä pitkin kohti yleisiä tiloja. Jalkani etenivät kuin itsestään eteenpäin, en voinut pysähtyä, vaikka olisinkin halunnut tehdä niin.

Juuri, kun astuin eteishalliin näin nuoren palvelijan, joka käveli unisen näköisenä kohti palvelijoiden käyttämää ovea. Hän huomasi minut ja niiasi nopeasti.

– Teidän majesteettinne, palvelija sanoi väsyneesti.

– Keltaisessa huoneessa on joku tyttö, viekää hänet nukkumaan palvelijoiden tiloihin, käskytin palvelijaa, joka nyökkäsi minulle.

– Tietysti teidän majesteettinne.

Minä jatkoin matkaani eteenpäin ja tuhahdin mielessäni, kun ajatukseni harhailivat tyttöön, joka oli tuotu minulle viihdykkeeksi. En ollut edes ehtinyt sanoa sanaakaan, kun tyttö oli vannottanut rakastavansa minua. Se oli ollut iso virhe. En itse uskonut rakkauteen, joka syttyisi ensi katseesta. En oikeastaan enää edes tiennyt mitä rakkaus edes oli. Se oli vain jotain harhakuvitelmaa jonka köyhät olivat keksineet itselleen ajankuluksi. Ja täysin tuntematon tyttö oli väittänyt rakastavansa minua. Hän oli niin väärässä. Ei hän edes tuntenut minua, eikä hän edes saanut mahdollisuutta tutustua minuun sillä olin jättänyt hänet kylmästi yksin ja lukinnut oven huolellisesti perässäni.