Kolmen Kuun Valtakunta

68. Yksi pieni toive

Hän oli täällä. Hän oli omassa huoneessaan, juuri siinä samaisessa huoneessa jossa olin viettänyt onnellisemmat hetkeni.

Olin nähnyt hänen tulonsa, olin katsellut kuinka hän ratsasti hevosensa selässä linnan porteista kansalaisten hurratessa hänen ympärillä. Hän oli näyttänyt komealta ja ylväältä juuri sellaiselta miltä kuninkaan pitikin näyttää.

Olin kuvitellut, että hän tulisi luokseni ja selvittäisimme asiat, mutta hän ei ollut tullut katsomaan minua. Hän ei edes halunnut nähdä minua, sillä yritin mennä hänen yksityistiloihin ja vartija pysäytti minut noin vain kuin olisin ollut kuka tahansa kaduntallaaja.

Minusta tuntui kuin olisimme taas joutuneet siihen samaan tilanteeseen kuin silloin, kun tulin tänne. Minua ei ollut olemassa hänelle, olin kuin vain ilmaa jota ei pystynyt näkemään, olin rikkaruoho muiden joukossa. Mitätön pikku ihminen.

Gabrielin paluusta oli kulunut jo viikko. Hyvin pitkä ja raskas viikko. Kansa oli juhlinut hänen paluutaan kuin hän olisi ollut sankari. Kaikki olivat olleet iloisia ja juhlineet yötä päivää. Kukaan ei ollut maininnut sanallakaan sotamies Londonia, joka olisi oikeasti ansainnut juhlat. Kukaan kansalaisista ei tiennyt kuinka lähellä kuolemaa heidän kuninkaansa oli ollut. Kukaan ei tiennyt, että orjaleiristä linnaan saapunut ihminen oli oikeasti se joka olisi ansainnut juhlat. Mutta en halunnut juhlia, en halunnut mitään palkintoja uroteostani. Halusin vain asiat takaisin omille uomilleen. Halusin vain Gabrielin.

Kiepsahdin selälleni sängylläni ja mietin mitä hän teki tällä hetkellä? Nukkuiko hän vai pyörikö hän sängyssään yhtä levottomana kuin minä? Vai nukkuisiko hän hyvin, kun en ollut enää sotkemassa hänen elämäänsä.

Hymähdin vain ajatuksilleni ja mietin kuluneita päiviä. Olin tuntenut syyllisyyttä. Se oli kalvanut sisintäni, sydäntäni, sieluani. Alexin suudelma oli jotain sellaista mikä oli saanut minut tuntemaan itseni pahaksi ja huonoksi ihmiseksi. Mutta Gabrielin paluun jälkeen olin unohtanut kokonaan syyllisyyden. En ollut vastannut Alexin hellyydenosoitukseen joten en ollut tehnyt mitään väärää. Ja en voinut kertoa totuutta Gabrielille koskaan totuutta, sillä hän ei saisi tietää veljensä olevan täällä. Ja tuskin koskaan saisin edes mahdollisuutta puhua kuninkaalle, hän halusi vältellä minua ja en ollut nähnyt hänestä vilahdustakaan, vaikka olin oikeasti yrittänyt tavata hänet.

Kaikki päivät minä tein vain tutkimusta, iltaisin istuin huoneessani ja tuijotin itkevää taivasta, joka tuntui repeilevän tunteideni mukaisesti. Vettä satoi joka päivä, joka ilta. Mutta se rauhoitti minua kummasti, se sai minut hymyilemään, vaikka se kuulostikin omituiselta. Joskus istahdin ikkunan viereen ja painoin pääni kylmää lasia vasten. Katselin kolmea kuuta ja mietin mitä kaikkea ne olivatkaan nähneet. Kuinka monia surullisia, murheellisia ja iloisia tarinoita ne pystyisivätkään kertomaan meille.

Ummistin silmäni kiinni ja toivoin unen tulevan, mutta ei se tullut. Olin hereillä, vaikka kuinka yritin nukahtaa, mutta ajatukseni valvottivat minua. En tiennyt miten toimia. En tiennyt mitä tehdä kuninkaan kanssa. Olimmeko enää mitään? Pitäisikö minun yrittää vielä kerran mennä puhumaan Gabrielille?

En tiennyt, en todellakaan tiennyt miten pystyisin jatkamaan elämää täällä, jos Gabriel ei halunnut selvittää asioitamme.

Vajosin syvemmälle sängyn pehmeän patjan uumenin. Kiersin käteni tyynyni ympärille ja huokaisin syvään. Aloin laskea lampaita ja ennen kuin huomasinkaan minä nukahdin.

Hätkähdin hereille lyhyestä unestani, kun kuulin kovan jyrähdyksen. Avasin silmäni nopeasti ja katsoin vaistomaisesti ikkunoita joita vesipisarat hakkasivat. Salama halkoi tummaa taivasta saaden huoneeni kylpemään hetkellisesti valossa. Säpsähdin voimakkaasti, kun näin tumman hahmon istuvan nojatuolissa.